101102 -
KÄYTÄNNÖN LÄÄKÄRIN AJATUKSIA
UUDESTA ASELAISTAMME

Keskiviikkona 20.10.2010 eduskunta äänesti uudesta aselaista (toinen käsittely 27.10.) hyväksyen hallituksen esitystä HE 106/2009 mukailevan ehdotuksen lopulliseksi lakitekstiksi. Lakimuutosehdotuksen takana olleet tapahtumat – Jokelan ja Kauhajoen joukkosurmat – sekä itse lainvalmistelutyö herättivät runsaasti tunteita maamme ampuma-asesäädösten tiukentamisen puolesta ja sitä vastaan. Tämä ilmeni näkyvänä keskusteluna niin perinteisissä tiedotusvälineissä kuin Internetin foorumeillakin.

Oltiinpa ampuma-aseista ja uudesta aselaista mitä mieltä tahansa, vähintään yksi kohta nyt hyväksytyssä laissa on syntynyt täysin torsona. Kyse on lainkohdasta (114 §), jossa säädetään lääkärin ilmoitusvelvollisuudesta koskien henkilöitä, jotka saattavat olla epäsopivia pitämään hallussaan ampuma-aseita. Tarkastelen seuraavassa tätä lainkohtaa ja sen seuraamuksia käytännön potilastyötä tekevän terveyskeskuslääkärin näkökulmasta.

Lääkäri-potilas -suhteen luottamuksellisuus ja herkkyys huomioiden voidaan heti todeta, että uuden lain mukainen ilmoitusvelvollisuusvaatimus rikkoo törkeästi lääkärin vaitiolovelvollisuutta ja -oikeutta. Lääkärien vaitiolovelvollisuuden murtamisen kynnys on perinteisesti ollut hyvin korkea, käytännössä vain henkirikoksista ja törkeistä väkivalta- tai seksuaalirikoksista saatu tieto on ollut vaitiolovelvollisuuden ulkopuolella. Esimerkiksi, mikäli potilas kertoo vastaanotolla olleensa baarissa nyrkkitappelussa ja saaneensa siinä vaikkapa kämmenluun murtuman, mitä hän lääkärin vastaanotolle on tullut hoidattamaan, ei lääkärillä ole missään nimessä ollut oikeutta ilmoittaa poliisiviranomaisille löytäneensä ”syyllisen” baaritappelulle. Vastaavalla tavalla esimerkiksi psykiatrisesti vakavasti sairaan henkilön hoitoon toimittaminen on terveydenhuollon henkilöstön tehtävä. Vaikka psykiatrisesti vakavasti sairaan henkilön hoitoon toimittamisen yhteydessä on ajoittain turvauduttava poliisin virka-apuun, ei lääkäri voi vaitiolovelvollisuutensa vuoksi kertoa poliisiviranomaisille henkilön yksityisyydensuojan piirissä olevia terveystietoja. Lääkäri ei ole poliisi eikä rankaisija, lääkäri on auttaja. Jo lääkärinvala velvoittaa lääkäreitä tekemään työnsä potilaiden etua ajaen ja ajatellen. Tähän keskeiseen periaatteeseen perustuu lääkärin ja potilaan luottamuksellinen suhde – lääkäri on henkilö, jonka kanssa potilas voi puhua kaikista elämänsä murheista pelkäämättä, että hänet niistä tuomitaan tai että niiden kertomisesta koituu hänelle haittaa. Kaikkein vaikeimmistakin asioista on vastaanotolla pystyttävä puhumaan, jos potilas niin haluaa.

Uusi ampuma-aselaki sotii törkeästi tätä luottamuksellisuuden periaatetta vastaan. Lain valmisteluteksteissä ei ole mitenkään määritelty sitä, millaista henkilöä pidetään sopimattomana ampuma-aseen hallussapitoon. Itse asiassa sitä, kuka henkilö milläkin hetkellä on sopiva tai sopimaton ampuma-aseen hallussapitoon, on täysin mahdotonta määritellä. Mitkään lakia tarkentavat asetukset tai muut selittelyt eivät tätä tosiseikkaa muuta. Mielenkiintoisena kuriositeettina muistutettakoon, että valtaosa suomalaisista nuorista miehistä on asevelvollisuutensa aikana kykenevä ja suorastaan velvoitettu pitämään ampuma-aseita käsissään ja ampumaan niillä! Eikö tämän perusteella voida kääntäen olettaa, että samoille henkilöille voidaan myös myöhemmin antaa ampuma-aseita haltuunsa? Ja jotta emme syyllisty sukupuoliseen syrjintään, on sama oletus luonnollisesti tehtävä myös naispuolisten kansalaisten ja siviilipalveluksen suorittaneiden suhteen!

Olisi mielenkiintoista kuulla lakia valmistelleiden virkamiesten ja lain hyväksymistä puoltaneiden kansanedustajien ohjeita käytännön elämässä vastaani tuleviin kysymyksiin henkilön sopivuudesta ampuma-aseen hallussapitämiseen. Alkaako jatkossa jokainen täysi-ikäisen henkilön vastaanottokäynti sillä, että kysyn ensiksi potilaaltani, onko hänellä hallussaan ampuma-aseita? Suomen lakien mukaan jokainen kansalainen on yhdenvertainen esim. sukupuolesta, rodusta tai uskonnosta riippumatta. Ovatko aseenomistajat nyt uusi paarialuokka, joiden terveydestä (ja erityisesti mielenterveydestä!) ei tarvitse huolehtia? Sillä, uuden lain vallitessa, kuka potilaistani uskaltaa myöntää omistavansa ampuma-aseen? Tai kuka ampuma-aseen omistaja uskaltaa kertoa vaivoistaan ja ongelmistaan avoimesti lääkärin vastaanotolla?

Suorastaan absurdiksi asia muuttuu, kun pohdimme kaikkia mahdollisia sairauksia tai elämäntapahtumia, jotka saattavat aiheuttaa sen, että henkilö ei ole sovelias ampuma-aseen hallussapitämiseen. Synkkiä ja potentiaalisesti itsetuhoisia ajatuksia liittyy väistämättä mm. syöpädiagnoosin saaneiden tai aivohalvauksen sairastaneiden henkilöiden alkuvaiheen sokkiin. Entäpä avioeron kokeneet henkilöt? Tai vanhemmat, joiden lapsi sairastuu vakavasti tai joille syntyy vakavasti vammainen vauva? Entäpä työuupumus tai kroonisen selkäkivun aiheuttama ahdistus? Varmasti kaikissa em. tilanteissa potilailla esiintyy epätoivon tunteita, jotka voidaan tulkita itsetuhoisiksi. Loppujen lopuksi ihan mikä tahansa vaiva voidaan tulkita sellaiseksi, että se saattaa aiheuttaa tilanteen, jossa henkilö saattaa toimia harkitsemattomasti ja omia etujaan vastaan. Joten pitääkö kaikki vaivat tulkita itsetuhoista tai muita kohtaan aggressiivista käyttäytymistä potentiaalisesti aiheuttaviksi? Kuinka monella lääkärillä on kanttia ilmoittaa esim. eturauhassyöpädiagnoosin saaneesta sotaveteraanipotilaastaan poliisille ja siten estää vanhuksen rakas hirvenmetsästysharrastus. Harrastus, joka saattaa olla ainut ”henkireikä” ahdistavassa tilanteessa. Harrastus, jonka parissa tauti edes hetkeksi unohtuu.

Uutta aselakia valmisteltaessa otettiin esille myös ajatus siitä, että poliisille pitäisi avata Kansaneläkelaitoksen tiedostot suomalaisten saamista lääkityksistä ja verrata psyykenlääkkeitä saavien henkilöiden tietoja ampuma-aselupatietoihin. Lainlaatijoiden lapsellisuudesta kertoo tämäkin ehdotus. Olen omakohtaisesti määrännyt potilaalle lääkettä krooniseen hikkaan. Ironista on, että kyseinen lääke on tavallisemmassa käyttötarkoituksessaan yksi viime vuosikymmenten käytetyimmistä psykoosilääkkeistä! Kaikkea tätä sivusta seuratessa herää väistämättä kysymys siitä, onko lainsäätäjien ja poliisiviranomaisten tarkoitus hankkia kansalaisista kattava terveydentilatiedosto? Tilanne on verrattavissa viimeaikaiseen passiuudistukseen, mutta vielä paljon vakavampi. Passiuudistuksenhan jälkeen kaikilta passinhakijoilta kerätään sormenjälkitiedot, jotka nyt jälkikäteen – yllätys, yllätys – ovat päätymässä poliisin arkistoihin. Edellä jo totesinkin, että uuden aselain lääkärin ilmoitusvelvollisuutta koskevan pykälän noudattaminen on mahdotonta. Sen lisäksi herää aiheellinen kysymys myös siitä, mikä on tällaisen lainsäädäntötoiminnan todellinen motiivi. Tilastojen mukaan Suomessa 16 % henkirikoksista tehdään ampuma-aseilla ja vain 3 % luvallisilla ampuma-aseilla. Onko minun siis alettava laatia tuhansien ja taas tuhansien ihmisten henkilötiedot kattavia listoja sen vuoksi, että kriittistä tarkastelua kestämättömän teoreettisen päättelyn vuoksi voitaisiin estää 3 % henkirikoksistamme? Tämä ei voi olla lainsäätäjien todellinen motiivi. Joten mikä se sitten on?

Mielestäni uuden ampuma-aselain säädäntöprosessi ja erityisesti sen lopputulos on häpeäksi suomalaiselle demokratialle ja ennen kaikkea kyseenalaistaa demokraattisesti valitun eduskuntamme intellektuaalisen tason. Kuluneen sanonnan mukaan kansa saa sellaiset päättäjät, kuin mitä se ansaitsee. Olemmeko me suomalaiset niin tyhmiä, että ansaitsemme tällaisia päätöksiä tekevät ex-missit ja muut julkisuudenkipeät linssiluteet edustajiksemme? Jos näin on, niin häpeän olla suomalainen Suomessa vuonna 2010.

A. Ström
lääketieteen tohtori
terveyskeskuslääkäri