110731 - PUHEENJOHTAJALLA ON ASIAA

Jungnerin käsitys demokratiasta

Kun puheenjohtaja Jutta Urpilainen on kauhusta jäykistyneenä ja alkanut tajuta minkä tehtävän vastaanotti hallituksessa, tämän äänitorveksi on ryhtynyt mielellään myös kaikkien alojen asiantuntijana esiintyvä kansanedustaja Mikael Jungner.

Hän on aito tosiasiassa poispotkittu ja vaille jatkoaikaa jätetty Ylen entinen pääjohtaja, jonka ansioita kukaan ei enää muista, jos niitä nyt oli. Hänellä on piintymä potkuista ja hän on valmis antamaan potkut aitoon ulkoparlamentaariseen tyyliin tällä kertaa arkaan paikkaan osuneelle kansanedustaja Jussi Halla-aholle, joka on myös hallintovaliokunnan puheen johtaja. Kiinnostavaa tässä ulkoparlamentaarisessa toiminnassa on se, ettei henkilö ole vielä ehtinyt tekemään mitään tehtävässään toisin kuin Jungner omassa elämässään. Ulkoparlamentaarisuus on myös mielenkiintoista siinä, että se on aidosti vastoin kansalaisten tekemiä valintoja ja siten demokratian uhkailua.

Mikä on synnyttänyt tällaisen kiivauden? Se on Norjan joukkotuho tai terroriteko, jolla ei ole mitään yhteyttä käytössä olevan tiedon mukaan mihinkään kansainväliseen tai edes kansalliseen terrorismiin, mutta joka kohdistui jäätävällä ja tuhoisalla tavalla Norjaa vuosikymmenet yksin enemmistönä hallinneeseen ja sitten koalitiohallituksia johtaneeseen Norjan työväenpuolueeseen, sen edustamiin arvoihin ja Norjan johtavaan poliittiseen ryhmittymään. Karmeaa asiassa oli vielä se, että kyse oli nuorista, usein työväenpuoluetta kannattaneista nuorista ihmisistä.

Sen sijaan, että Mikael Jungner antaisi norjalaisille ja suomalaisille suruajan rauhan, hän on yhdessä eräiden puoluetoveriensa kanssa aloittanut sodan kaikkia vastaan. Sen olennainen piirre on toisin kuin Norjan oma käytäntö, ryhtyä vastahyökkäykseen, väistää omavastuu ja eettinen velvollisuus kysyä, olisiko meissäkin jotakin vastuuta ja onko veljespuolueemme luonut yhteiskunnallisen tilan tai ilmiön, joka myötävaikutti tapahtuneeseen. Norja on keskittynyt suruaikaan, aloittaa sen jälkeen asian perusteellisen selvittämisen ja tulee nojaamaan laajaan avoimuuteen ja keskusteluun tapahtuneesta, se on jo käynyt ilmi.

Suomi reagoi kaikkeen ottamalla käyttöön vanhan toimintatavan: ensin haetaan kiivaasti syylliset, sitten muutetaan lukemattomia näpertelylakeja ja kohdistetaan muutenkin asia muihin kuin meihin eli itseensä poliitikkoon. Mitään avoimuutta ja keskustelua ei saa sietää. Se torjutaan vähintään vihapuheilla, joilla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että kiihottaminen kansanryhmää vastaan voi olla rangaistavaa tietyissä tilanteissa. Vihasta ei saa puhua, sillä se on niin väärin. Oikeaa on sen sijaan kätkeä viha ja tuoda sitä esiin väkivaltaisesti, tämän uuden opin mukaan. Sen sijaan se on täysin hyväksyttävää, että sosialidemokraattinen ministeri kirjoittaa todellisen valtansa rinnalla nimimerkeillä keskustelupalstoilla. Eikö mikään riitä näille ihmisille? Mikä heidät oikeuttaa salaamaan monet roolit tavallisilta kansalaisilta? Ketä nämä ihmiset oikein edustavat ja kenen valtuutuksella he toimivat?

Suru on suuri eikä se estä suomalaisia sosialidemokraatteja paasaamasta muista ja muiden teoista itsetutkiskelun sijaan ja norjalaisten suruajan kunnioittamisen sijaan tai aikana. Samalla on unohdettu oma kokemus ryssänvihasta ja sen jalostamisesta; siinäkin olisi selittelemistä.

Koska Mikael Jungner analysoi, mitä merkitystä Norjan tapauksessa oli seuraavilla seikoilla:
-tuhoteot oli kohdistettu yhteen puolueeseen ja sen johtoon, miksi ja minkä myötävaikuttamana, se kiinnostaa jokaista suomalaista, oli tekijä millainen tai kuka tahansa; Ruotsi tai ruotsalaiset eivät ole oikein vieläkään saaneet sen johtavan puolueen surmatekoihin lopullista vastausta vuosien tutkiskelun jälkeen
-jos asiassa on mitään tekemistä muilla kuin henkilöön menevillä syillä, mitä ne ovat olleet Norjassa
-onko asiallista sälyttää koko vastuu ja myötävaikutus tapahtumiin vain median, internetin ja sosiaalisen median ansioihin ja syyksi, jos on kyse suuresti koko yhteiskuntaa koskevasta asiasta
-onko politiikalla enää mistään mitään vastuuta, jos se ei tee itsetilitystä ensin ja syytä vasta sitten muita, ja ehkä joka tapauksessa kuitenkin moraalisista perusteista välittämättä
-kuka loi suureksi osaksi yksipuolisen uskon viranomaiseen, jopa virka-asuun, yhteiskunnallisiin koneistoihin ja julkisen toiminnan oikeutukseen kaikessa samalla kun sellaista tuskin voi tavata vaikkapa Venäjällä tai suuressa osassa muuta maailmaa ilman että voimme väittää näiden olevan sen huonompia tai enemmän väärässä.

Yhtäkaikki, joidenkin tapahtumien ymmärtäminen on vaikeaa; lähes mahdotonta. Yhtälailla niitä on mahdoton hyväksyä. Ne vain joutuu sulattamaan ja niihin joutuu rakentamaan asenteen, jolla jatkaa elämäuskoaan. Mutta näitä edellä mainittuja besserwissereitä kenenkään ei tarvitse sietää tai hyväksyä. Se on sitten eri asia, pitääkö heitä vielä inhon lisäksi vihata tekojensa ja ymmärtämättömyytensä vuoksi. Viha ikävästi kääntyy vihaajaa vastaan kanssaihmistenkin yhteydessä.

Jungnerin teot ja todellisuus

Kuka ei ole selvittänyt häneen kohdistuneita avioliiton ulkopuolisia suhteita koskevia väitteitä? Se on poliitikko Mikael Jungner. Tosin on uskottavaa, mitä Mikael Jungner on halunnutkin, ettei korkean moraalin omaava ja ilmeisen älykkäänä pidettävä seuralainen ole voinut edes harkita median herättämiä epäilyjä. Jungner lienee valinnut tien, jossa on parasta olla kommentoimatta tilanteessa, jossa on vain huonoja selityksiä. Se lienee kerrankin hyväksyttävä valinta aivan kuten kansanedustaja, joka valituksi tultuaan, tajuaa, että hän on yksinkertaisesti väärässä paikassa. Vaikeneminen on äheltämisen sijasta silloinkin hyväksyttävää, kunhan sitten luopuu moisesta virhevalinnasta elämänurallaan. Harvat enää muistavat Jungnerin toimet tervata Suomen ja Neuvostoliiton ikuisen ystävyyden osoituksen patsasta Hakaniemen rannassa. Näin maailma muuttuu.

Runo K. Kurko
puheenjohtaja