110914 - Poliisihallinto kihisee hermostuneesti ja on kihissyt jo pitempään

Poliisihallituksen perustamisen ja toiminnan perusteiden tavoitteiden arviointia

Koko tarina alkoi, kun poliisihallitus perustettiin joitakin vuosia sitten. Siinä tehtiin monta vuosisadan munausta yhdellä kerralla. Mitään syytä nykymuotoisen poliisihallituksen perustamiselle ei ole osoitettavissa nykyperustein. Kyllä moni vanhan linjan poliisijohtaja halusi ja tavoitteli myös poliisihallitusta mutta ei tätä lopputulosta.

Aiemmin sisäasiainministeriön poliisiosasto johti poliisihallintoa. Sen ongelmiksi koettiin se, että ministeriö on jäykkä organisaatio operatiivisen toiminnan johtamiseen. Ministeriön poliisiosasto selvisi kuitenkin hyvin tehtävistään, jotka ovat toki jossakin määrin lisääntyneet, mutta ei merkityksellisesti. Ministeriössä oli kolmisenkymmentä spesialistia ja ylempää virkaa, kenttää ja eri toimintamuotoja varten. Koko henkilöstöä oli suunnilleen kahdeksisen kymmentä.

Poliisihallituksen perustamisen jälkeen erityistehtävien ja johtotehtävien määrä on suorastaan räjähtänyt. Nyt poliisihallituksen tehtävissä on jo noin 240 henkilöä. Se ei ole perustunut toiminnan hallittuun organisointiin, vaan se on epäonnistunut. Muistettakoon siis, ettei ministeriön koko henkilöstön määrä yltänyt toiminta-aikanaan kuin mainittuun 80 henkilöön.

Saman katon alle saatettiin yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ja muun poliisitoiminnan lisäksi suojelupoliisi kokonaisuudessaan. Edelleen ministeriön palveluksessa on väkeä ennen kaikkea lainsäädännön valmistelua varten.

On ymmärrettävää, että ministeriöiden toimintaa keskitetään, mutta tulos ei ole ollut tarkoituksenmukainen. Se on kehno myös, kun otetaan huomioon se, että kaikissa ministeriöissä on kyettävä säästämään kaiken toiminnan perusteella henkilöstötyövuosia valtion tuottavuusohjelman mukaan, joka ei lisäksikään vastaa edes valtion toiminnan astetta, joka on mahdollinen, kun valtion velkaantuminen on leikattu eli nykyistä valtion talousarviota noin viidennellä leikattu.

Kaiken aikaa on kenttämiehityksessä vajausta taloudellisista syistä. Poliiseja koulutetaan nykyisin myös työttömyyskortistoon.

Poliisihallituksen organisoinnin jälkeen ei ole selvinnyt oikeastaan mitään järkisyytä suojelupoliisin sisällyttämiselle poliisijohdon alaisuuteen. Se on ja pysyy hallituksen virastona jo tehtävänsä vuoksi. Sen toiminta ei voi olla kerta kaikkiaan yksittäisen poliisivirkamiehen johdossa. Sen pitää olla poliittisen vastuunlaista eli suoraan ministerin ja hallituksen alainen.

Poliisihallituksen perustaminen on ollut epäonnistunut juuri poliisin henkilöstön kokonaisresurssien arvioinnissa ja jakamisessa. Juuri sen piti olla merkittävä etu, kun kaikki poliisin toimialat liitettiin saman ylijohdon alaisuuteen.

Tämänhetkinen tila on kärjistynyt. Sisäasiainministeriön kansliapäällikkö on sosialidemokraatti. Ministeriön keskeiset poliisivirkamiehet ovat terminologian mukaan mustapaitoja eli luokitetaan läheisesti kokoomuksen vaikutuspiiriin, kuten poliisiylijohtajakin. Joka tapauksessa ministeriössä vallitsee hallittu sotatila moninkertaisen johtamisen ja sen päällekkäisyyksien vuoksi. Eivät ne henkilökemiatkaan oikein mene yhteen.

Kysyä voidaan lisäksi, mitä ihmettä se kansliapäällikkö jäärää tämäntyyppisen asian kanssa. Sitä ei helpota poliisihallituksen osittain päällekkäinen toiminta esimerkiksi lainvalmistelussa, joka on koko poliisitoiminnan keskeinen selkäranka siinä kuin toimialan operatiivisuuskin. Kyse on vaikeasti hallittavasta kokonaisuudesta, jossa paukkuu lähes kaiken aikaa.

Nykytietämyksellä ei ole pienintä epäilystäkään, mistä saneeraus pitää aloittaa. Se on tehtävä ulkopuolisen, riippumattoman arvioinnin perusteella ministeriön ja poliisihallituksen päällekkäisyyksiä poistamalla ja poliisihallituksen ylintä esikuntaa siivoamalla tehokkaasti poliisin toimintakyvyn palauttamiseksi kohtuullisin kustannuksin.

Kun tilanne on tällainen kun kuvattiin, suuria ongelmia on ollut poliisihallinnon lainvalmistelun tason ja johtamisen kanssa. Siitä on tullut selkeä kuva viime vaalikauden aikana monien laajojen poliisitoimialaa koskevien uudistusten yhteydessä. Lakien valmistelu ontui pahan kerran. Ministerin taidot eivät riittäneet lainkaan toimialalle. Se ei riittänyt edes poliittiseen johtamiseen asioista puhumattakaan. Valitettavasti tämä siirsi yksittäisille ministeriön virkamiehille valtaa, joka ylitti heidän osaamisensa.

Osa heistä on ollut ministeriössä aivan liian kauan tehtävissään; samat henkilöt ovat jääneet julkisudessa kiinni suoranaisesta valehtelusta, joka on hyvä hyllyttämisen peruste. Päteviä lainvalmistelijoita laitettiin vääräksi määritetyn asenteen ja liiallisen osaamisen vuoksi sivuun. Osa jätti jopa tehtävänsä kokonaan.

Poliisihallituksen ylin johto alkoi heikon poliittisen ministerin avittamana paimentamaan heitä koskevia lakeja vastoin toimivaltuuksiaan ja perusasetelmaa, jossa lakeja kirjoitetaan ja hyväksytään heitä velvoittamaan eivätkä poliisijohtajat kirjoita lakeja itseään varten. Niin ei ainakaan demokratiassa pitäisi olla.

Keskeinen hallintovaliokunta lipsui pahemman kerran poliisitoimialan lakien käsittelyssä. Osa laeista vietiin läpi suuresta uudistuksesta huolimatta kiireen vilkkaa avain varmasti niin, etteivät valiokuntien jäsenet olleet perillä riittävästi asiasta. Se korosti väärin esimerkiksi valiokunnan poliisijäsenten valtaa ja valtaoikeuksia suhteessa kansalaisiin. Puhumattakaan siitä esille tulleesta lainsäätämispulmasta, että aselaki vietiin lävitse ohittaen monet perusoikeudet, kun siihen oli vain poliittinen tarve.

Jälki oli demokratian, poliisin vallan ja aseman sekä perusoikeuksien kannalta karmeaa. Kuvaavaa on taidoiltaan jokseenkin vähäinen ministeriön virkamies kuvasi äskettäin julkisuudessa päätöksentekoa siten, että heitä häirittiin ja järjestettiin ajojahteja heitä vastaan. Yleensähän oletetaan tällaista käytöstä vain tyranneilta.

Lakia säädettäessä sen virheistä vastasivat samaiset virkamiehet, kun perusoikeustieto ei ole kohdannut heitä vielä oikeusvaltiossa. Näissä tapauksissa on kyse yleensä perusvirkamiehen perusongelmasta: virka on koko elämä, virkamies seuraa tai jaksaa seurata hädin tuskin vain omaa toimialaansa ja viran hoito ja oma persoonallisuus ovat jo sotkeutuneet sekavaksi vyyhdiksi, jota virkamies ei itsekään tunnista enää. Tällainen on mahdollista, jos henkilöä ei johdeta poliittisesti tai linjassa. Kansalle asia on surullinen, sillä vain harva tietää tilanteen.

Yksinkertaisesti on vain niin, että eräät ministeriön virkamiehet eivät kuulu enää ministeriön palkkalistoille. He eivät ole riittävän ammattitaitoisia. Heidän joukossaan on myös lakimiehiä, joita nykyinen poliisihallitus tuntuu suorastaan joko vieroksuvan tai sitten estottomasti suosivan näiden taidoista viis. Poliisihallinnon tehtäviin valmentamisessa alan oma koulutus on laitettu ensi sijalle aina, vaikka siihen sentään ei ole perustetta.

Suomessa poliisihallinto ei ole varsinaisen korruptoitunutta, vaikka liikennevalvonnassa ja muutoinkin toisinaan sellaisia väitteitä saattaa esiintyä. Linjan pitää olla selkeä silloinkin, kun se kohdistuu poliisin ammattikunnan yhdistyksiin ja toisella puolella on asiakkuussuhteessa olevat. Asiassa on oltava enemmän kuin varovainen. Sama koskee myös yleensä poliisille nimeämättä kohdistettuja joulu- ja muita toisinaan runsaitakin lahjatervehdyksiä. Ne eivät ole asiallisia ylittäessään jo melko vähäisen taloudellisen etuuden arvon.

Syyskuun alussa 2011 selvisi Satakunnan Osuuskaupan ABC-asemien ravintoloiden tarjoavan ruokaa virkapukuisille poliiseille puolihintaan merkittävän alennuksen perusteella. Asia on ollut sinänsä poliisihallituksen tiedossa. Tällaista, myös eräiden muiden tahojen tarjoamaa etua ei ole haluttu viedä poliisimiehiltä. Yrityksen toimitusjohtaja selitti asian olevan sen asian eikä katsonut edulla olevan mitään vaikutusta poliisin toimintaan, olevan erityiskohtelua tai edellyttävän sellaista myöhemmin vastapalveluksina. Sen hän jätti sanomatta, että etua tarjotaan, että poliisin edustajat ruokailisivat ja samalla ennakolta ehkäisevät yleensä melko suuren keskuksen järjestyshäiriöitä. Ja kokonaan toinen asia on, miten tällainen soveltuu virkatoimintaan. Se ei sovellu siihen. Kyse on kokonaisuutena merkittävästä edusta, joka ei perustu muuhun kuin poliisin asemaan. Kyse on siitä, miltä poliisin toiminta ulkoisesti näyttää, kun tämä etu saadaan ja on avoimesti tiedossa. Todettakoon, että rikosoikeudessa lahjuksesta tuomitsemaan riittää, että se voi vaikuttaa päätöksentekoon tai toimintaan. Sen ei siis tarvitse vaikuttaa todella. Kyse on ulkoisen havainnoitsijan arvioinnista ja objektiivisesti kestävästä mittapuusta edun saannin arvioinnissa eikä lainkaan antajan selityksistä..

Julkinen keskustelu pakotti poliisihallituksen selvittämään asian oikeudellista puolta. Voisi kyllä samaan hengenvetoon todeta, että jälkiselittely on paremminkin toimittajien tehtäviä kuin valvovan viranomaisen.

Yksittäisellekin poliisimiehelle syntynyt kiitollisuuden velka on kokemusperäisen tiedon mukaan kaiken korruptoituneisuuden lähtökohta tunnustettiin sitä tai ei. Se on yleispätevä sääntö.

Poliisihallinnon krooninen ongelma on ollut ajoittain esille tulleet henkilöstön mielenterveys- ja siihen liittyvät ongelmat. On jo toimialan historiaa, miten moni ylimmän poliisijohdon edustaja on päättänyt päivänsä oman käden kautta. Mutta mitä linjaorganisaatiossa on tehty tämän välttämiseksi. Poliisihallinnolle on ollut ominaista epätavallisen usein julkistuneet henkilöstönskismat milloin mistäkin ja ainakin vallasta ja arvovallasta. Tämän tyyppinen on ehkä jotenkin ymmärrettävää linjaorganisaatiolle, mutta ei poliisin julkikuvalle.

Vaikka tällaiset tapahtumat ovat useimmiten henkilökohtaisia ratkaisuja ja tragedioita, ne eivät ole vailla yhteyttä toimialaan ja sen johtamistapaan. Siksi niistä tulisi keskustella yleisellä tasolla. On turha väittää, että kansalainen luottaa poliisiin. Kansalainen luottaa siihen julkisuuskuvaan, joka poliisista on. Kansalainen ei tunne eikä tiedä yksityiskohtaisesti poliisin toimintatapaa tai sen ongelmia. Niiden pohjalta voidaan luoda millaisia mielikuvia halutaan. Kansalaisten turvallisuusodotukset ovat suuria.

Poliisihallinnossa on eräitä yhteiskunnallisia ongelmia. Niitä priorisoimatta voidaan todeta seuraavaa. Poliisihallinto on hyvin keskeisesti asiakas- ja paikalliskeskeistä. Jatkuvaa epäluottamusta ja purnausta aiheuttaa etenkin poliisin toiminta esimerkiksi kunnallishallinnossa paikallisesti. Poliisi on luottamustoimien kautta sitoutunut päätöksentekoon ja se on neuvottelukuntiensa kautta poiminut paikallisvaikuttajia. Se saattaa johtaa esitutkintapyyntöjen käsittelyyn olosuhteissa, joissa ei ole täyttä luottamusta hallintoon. Myös viranomaiset ovat saman kokeneet. Syyttäjälaitos on toistaiseksi muodollisesti kiistänyt valtakunnallisen paikallisongelman.

Kyse on myös siitä, miten moraalia noudatetaan poliisitoimessa. Sen luonteesta voi johtua, ettei sitä koeta kovin painavaksi asiaksi. Poliisihallituksen ylin johto ei ole esiintynyt tämän tyyppisissä poliisihallinnon ja ympäristön suhteissa esimerkkinä. Mitään korostuksia ei ole ollut havaittavissa. Kuitenkin juuri näillä käytännöillä asiaa tulee hoitaa.

Paikallispoliisin neuvottelukunnat, jotka ovat täynnä poliitikkoja, ovat epäluottamuksen syöpä ja pikaisesti lakkautettavia. Ylipäänsä poliisin vaalikelpoisuutta tulisi rajoittaa paikallisesti ja harkita myös valtakunnallisesti sen tarpeellisuutta.

On täysin yhteen sopimatonta sen kanssa, ettei puolustusvoimien edustaja voi ryhtyä edes edustajavaaleissa ehdokkaaksi virkasuhteessa aiempien heidän asemaansa liitettyjen vanhojen epäluottamuspelkojen vuoksi. Ne olivat sisäpoliittisia syitä vuosikymmeniä sitten, vaikka käytäntö jatkuu. Sen suhteen sidosongelmaa ei ole enää, toisin on poliisihallinnon luottamuksen kanssa tässä ja muissakin suhteissa. Vaikka vaalikelpoisuus on jokaisen oikeus, sen rajoittamisen perusteista on keskusteltava. Poliisin tiedonsaantioikeudet, kun niitä käytetään, ovat laajoja ja samoin mahdollisuus hankkia muista etukäteistietoa on dominoiva, mikä nostattaa epäilyjä. Poliisin edustus kansanedustuslaitoksessa on ollut jo yliedustettu suhteessa ammattikunnan määrään vuosien ajan. Sillä voi olla oletettua suurempi vaikutus. Tämän tyyppistä asiaa pidetään aina hieman kiusallisena, vaikka se on hyvä tiedostaa. Aihetta on antanut, kun poliisikunnan edustajat haluavat vaikuttaa juuri oman toimialansa asioihin. Kansanedustajat eivät ole kuitenkaan asiantuntijoita vaan poliittisia päättäjiä perustehtävässään.

Poliisin ylijohto ei ole oman poliittisuutensa vuoksi ollut asiasta lainkaan kiinnostunut, sillä kalikka kalahtaisi omalaatuisella tavalla.

Poliisiylijohtaja Mikko Paatero

Edellä jo käsiteltiin poliisihallituksen perustamista ja sen johtamista. Siitä vastuu on ollut perustamisesta 2009 lukien poliisiylijohtaja Mikko Paaterolla.

Hän on poliisin poika, jolle jotkut asiat ovat kihahtaneet päähän. Hän teki uraa nuorena juristina Länsi-Suomessa, harjoitteli nimismiehen tehtävissä useissa alueen kunnissa, joissa hänet kyllä vieläkin muistetaan toimintatapansa ja käytöksensä vuoksi.

Hän oli isänsä poika siinä mielessä, että seurasi isän jälkiä. Kumpikin palveli Turussa lääninpoliisissa johtavassa asemassa. Kumpikin piti juhlista ja juhlimisesta. Mitäpä siitä? Jokainen örveltää, kun haluaa örveltää. Hän ei tainnut sentään kuulua kuuluisaan Turun mafiaan. Sen edustajista ei ole ollut pulaa sinänsä hallinnon, talouselämän ja oikeuslaitoksen piirissä Turun alueella eikä sille ole juuri voitu mitään.

Vanhan poliisihallinnon edustajat muistavat erityisesti poliisiylijohtaja Paateron siitä, ettei häntä kiinnostanut noudattaa läänin poliisijohdolle lähetettyjä toimintasuosituksia tai menettelyä. Ei häntä pidetty yhteistyöhaluisena tai -kykyisenä. Tai sitten hän vai tiesi asiat paremmin, onhan sekin mahdollista.

Mutta miten tästä peruspoliisista tuli poliisiylijohtaja ja Suomen poliisin ykkösnimi. Se on tarina. Tarvitaan annos keskinkertaisuutta, annos puoluesitoumusta ja paljon pyrkyryyttä.

Poliisiylijohtaja Paatero on varjellut poliisia julkisuudessa kaikin voimin. Hän on sen varmistanut olemalla itse kaiken aikaa julkisuudessa. Mitä siitä sitten, jos poliisin johtaminen on jäänyt vähän taka-alalle tämän vuoksi. Valistunut kansalainen on sen havainnut. Ja kuitenkin voi aina syyttää sitä, että valtion säästötoimet vievät milloin kuinkakin monta vakanssia. Nyt on porua 60 vakanssista.

Kukaan ei ole kertonut julkisuuteen sitä, että kyse voi olla kahdesta eri asiasta: henkilön loputtomasta julkisuuden kipeydestä, mutta myös johtamisen ongelmasta ja siitä, ettei luota alaisiinsa ja osaa delegoida. Voisi olettaa poliisihallinnon koko huomioon ottaen, että viimeksi mainittuun on tarvetta.

Poliisiylijohtajan Paateron satumainen onni oli viime vaalikauden heikko sisäasiainministeri Anne Holmlund. Hänellä ei pysynyt oikein mikään käsissä, vain sarjatuliaseen tahdilla tuleva puhe sirisi päättömiä ja sekavia ajatuksenjuoksuja. Siinä oli sijaa poliisihallituksen johdolle vaikuttaa asioihin ja niin myös tehtiin. Kokoomus sen sijaan oppi ja jätti entisen ministerin hyllylle takariviin, olihan tämä vähällä pudota eduskunnastakin. Säilyi ja se johtui onnettomista kilpailevista ehdokkaista vaalipiirissä.

Mutta mitä oppi poliisiylijohtaja Paatero? Hän on ollut ministerin vaihduttua aika hiljainen. Vakansseista on turha hölistä, sillä ne päättää maan hallitus, jonka tahtoa poliisihallitus noudattaa. Jos selvitetään, se kuuluu ministeriön sisäisiin asioihin. On lisäksi demokratian kannalta aina hieman arveluttavaa, jos joku vaatii erityisoikeuksia. Jos valtion toimintoja leikataan, se koskee kaikkia toimintoja periaatteessa. Muun ratkaisee maan hallitus. Julkinen urputus vääristää johtamisen kuvaa ja vain politisoi sitä.

Voi olla, että hyviin sisään itsensä ajanut, ehkä vielä hieman varovainen kannanotoissaan eli ministeri Päivi Räsänen on aiempaa ministeriä kykenevämpi ja kokonaisvaltaisempi näkemään koko poliisihallituksen toiminnan poliittisena johtajana. Niin ainakin pitäisi olla. Etenkin alan kehityksen seuraaminen ja keskustelu siitä kuuluu hänelle eikä poliisiylijohtaja Paaterolle.

Onko poliisiylijohtaja Paateron puoluesidonnaisuus ottanut herneen toimialalla ja jos, miksi? Asia on oikeastaan perusteiltaan henkilöstä riippumaton asia. Poliisiin asetetaan korkea odotus toiminnan lainmukaisuudesta eikä siihen lueta esimerkiksi tietojen vuotamista valikoidusti tietyille lehdille tai herraseuroille ja klubien jäsenyyshakemusten vuoksi henkilöiden taustan selvittämiseksi.

Tämän ikävän puolen kitkeminen kokonaan on vaikeaa, joskin poliisihallitus ei ole suhtautunut siihen riittävällä huolellisuudella, eikä tarkkuudella. Tietojen väärä käyttö vastoin virkavelvollisuuksia on samalla kerrasta poikki monella toimialalla, mutta miksi näin ei menetellä poliisihallinnossa, jossa yksityisyyttä koskevat tiedot ovat poikkeuksellisen tärkeitä lähes kaikessa. Kuka suojelee yksittäisen poliisimiehen laitonta toimintaa, joka on ristiriidassa perusoikeuksien suojan kanssa? Sama pätee ajoittain esille tulevaan hakkerointiin poliisin tietokoneista. Sekin voidaan todentaa, vaikka on vaikea uskoa, että se on poliisin ensisijaisia eli primääritehtäviä. Yhtä vähän kuin poliittiseen keskusteluun osallistuminen.

Sen sijaan poliittinen kanta ei saa johtaa siihen, että poliittinen hallitus luottaisi henkilöön tavallista enemmän tai epätavallisesti. Se johtaa henkilövallan perusteettomaan kasvuun. Luottamus voi syntyä vain koko poliisin toiminnasta ja jokaisen tietotaidosta.

Siksi on vaikea ymmärtää, miksi poliisin ylijohdon pitää olla poliittinen taustaltaan, oli hän nyt sitten kuka tahansa. Millä tavoin se osoittaa muuta kuin pyrkyryyttä kokemusperäisesti.

Enemmänkin voisi huolestua siitä, millaisen kuvan poliisihallitus antaa viime vuosien perusteella. Eikä se johdu yksin sen omasta organisaatiosta vaan siinä on mukana vahvasti myös sisäasiainministeriön poliisiosasto.

Poliisin ylijohto on epäonnistunut yhdessä ministeriön siviilijohdon kanssa poliisinhallinnon tuottavuuden hallitsemisessa ja henkilöstökulujen hillitsemisessä. Poliisihallinnon henkilöstön saneeraus onkin aloitettava poliisihallinnon johdosta pikaisesti.

Toiminnallisia ongelmia riittää myös. Palvelurakenne on harventunut nyt 24 poliisipiiriksi, joilla on alaisuudessaan paikallistoimistoja. Piirit ovat todella suuria vastaten jo lähes maakuntien lukumäärää. On valtakunnallisesti suuria eroja sen suhteen, missä ajassa voi saada tietyntyyppisen palvelun turvallisuuden alalla. Kansalaisten turvallisuuden tunne tulee myös palvelujen tosiasiallisesta saatavuudesta ja siitä vallitsevasta kuvasta. Poliisibarometri tutkii ajoittain tätä puolta.

Tässä suhteessa poliisi on tietoisesti sälyttänyt turvallisuuden kauppakeskuksissa ja vähitellen muuallakin siviilipuolelle. Tämä on sakottamisen puolella johtanut jopa perustuslailliseen kriisiin sen suhteen, ketä ja mitä voi sakkojen ja perittävien maksujen asettamisessa tehdä.

Toimialan ongelmia riittää

Edellinen kuvaus on kertonut, etteivät poliisitoimen ongelmat ole oikeastaan paikallisen poliisin ongelmia. Yksiköt ovat suurentuneet, ja se muuttaa poliisin tehtävien hoitamisen luonnetta. Poliisin on priorisoitava tehtäviä.

Poliisihallituksen ja ministeriön poliisiosaston ongelmat ovat muualla. Ne ovat ylibyrokratisoitumisessa, toimintojen päällekkäisyyksissä, huonossa lainvalmistelussa ja poliisihallituksen johtamisessa. Työmotivaation puute on oma lukunsa, joka on hallinnon sisäinen ongelma.

Toiminnoissa ongelmia on ollut palvelujen rakenteissa, johtamisketjuissa ja poliittisen johtamisen ja poliisitoimen johtamisen keskinäisissä suhteissa. Poliittisesti sitoutuneen johdon aika ei ole ollut hyväksi poliisihallituksen alulle. Tämä kehitys alkoi jo aikoja sitten, kun suojelupoliisiin otettiin kakkosvirkamieheksi ykkösvirkamiehen vahti ja se tehtiin puoluepoliittisista syistä.

Aselain käsittely. Edellisen eduskunnan aikana esille noussut aselain muutosesitys (106/2009 vp.) aiheutti valtavan keskustelun poliisin toimista monissa suhteissa. Tapaus voidaan pelkistää seuraaviin asioihin, joita sitten on esitelty jopa valtakunnan sanomalehdissä. Esitys aiheutti paljon intohimoja, joilla ei voida säätää tästä asiasta. Valmistelu ontui pahan kerran. Nimenomaan ministeriön virkamiesjohto epäonnistui valmistelussa sidosryhmien kuulemisessa jättäen ne tylysti sivuun oman taitamattomuuden, kyvyttömyyden ja ahdistuksen vuoksi.

Tekninen lakimiesvalmistelu oli ala-arvoisen surkeaa, jota yritettiin parantaa eduskunnassa erilaisin selittelyin ja kutsuin, joita poliisijohto järjesti itselleen. Tämä epäasiallinen painostus oli läpinäkyvää. Koko aselain muutos vietiin lopulta läpi eräin muutoksin siten, että sen todettiin olleen hallitusohjelmakysymys ja ryhmäkurilla kansanedustajat pakotettiin ruotuun. Muutosesitystä vastustettiin laajasti asiantuntijapiireissä ja alan riippumattomissa järjestöissä. Valtioon sitoutuneiden järjestöjen toiminta oli enemmän lepsua ja hapuilevaa. Taustalla oli se, että ns. asepuolueen edustajia on väestöstä yli 1,5 miljoonaa kansalaista. Heitä muutokset koskevat edelleenkin siten, kuin muutoksia nyt pannaan täytäntöön.

Tapaus kertoi paljon sekä eduskunnasta ja lainvalmistelusta että perusoikeuksien kunnioituksesta Suomessa. Tapauksessa organisoitu poliittinen vastustus, jota lehti kutsui valtakunnalliseksi asepuolueeksi, saattoi vaikuttaa siihen, että lähes 30 kansanedustajaa putosi keskeisesti tämän vuoksi eduskunnasta. Heitä ei ole kaivattu sittemmin. Keskustan kansanedustajuudesta tippuneet ovat asiassa virhearviot ja poliittiset typeryydet tunnustaneet. Mitään suurta katumusta kansalaisten oikeuksien vuoksi nämäkään eivät näytä tuntevan.

Kaikkein ihmeellisintä asiassa oli, mikä rooli poliisilla on tässä asiassa. Se ei kuulu sille eikä sen politiikkaan. Laissa on säädetty sille tehtävät. On merkillistä, ettei eduskunta puuttunut esimerkiksi poliisiylijohtajan politikointiin, joka ei lainkaan kuulu demokratiassa tälle. Kerrotaan, että hän jopa meni virka-asussa eduskuntaan eduskunnan arvoa lainkaan kunnioittamatta.

Tämän voinee ymmärtää sitä kautta, että eduskunnassa asiantuntijoiden kuuleminen on hallitsematonta, etujärjestöjä pidetään asiantuntijoina, asiantuntijoiden valinnalla politikoidaan halutun tuloksen saavuttamiseksi ja muutenkin koko menettely on menettänyt merkitystään ja arvoaan suuresti. Kuten eräs vaikuttava etujärjestö kerran mainosti: sitä saa, mitä tilaa, kunhan maksaa.

Perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja teki lainvalmistelussa oharit. Hän organisoi sen valmistelun ja kannanotot, mutta ei osallistunut lopulliseen päätöksentekoon seilaillen ja töpötellen samaan valiokunnan päätöksenteko ja äänestysaikaan eduskunnan käytävillä. Käytös kertonee jotakin, paitsi lieroilusta, myös henkilön ammattimoraalista, puheenjohtaja kun on lakimies yleensä.

Perustusvaliokunta muutti esityksestä pari perusoikeuksien vastaisuutta, tulkitsi paria muuta, mutta sivuutti keskeisiä perusoikeuksia, joista mainittakoon jokaisen oikeus harrastaa, mitä ei ole rajoitettu erikseen laissa minkään osalta. Se sivuutti myös maanomistajan oikeuden metsästää tyystin.

Hallintovaliokunta esityksestä mietinnön kirjoittaneena ja sen muutokset tekevänä valiokuntana alitti kyllä kaiken asiallisen valmistelun. Sen kuulema asiantuntijakierros ei kestä kovaa kritiikkiä. Se esitti ilmeisesti valiokuntaneuvoksen suurella asiantuntemuksella vasta valiokunnassa lääkärille ilmoitusvelvollisuuden aseluvan haltijan sopivuudesta.

Sille ei ole vieläkään parin eli valtioneuvoston ja ministeriön asetuksen antovaiheen jälkeen löydetty mitään järkeä. Lisäksi kysymys oli perusoikeuksien vaikutuksesta, ja asian olisi voinut ratkaista vain perustuslakivaliokunta. Sen olisi pitänyt tutkia ja harkita potilaan ja lääkärin suhdetta asiassa ja sen lisäksi yhtä sun toista muutakin. Ihmeellistä kaikki on kuin urheilusota.

Soveltamiskäytäntöä varten on jäänyt lukemattomia ongelmia vaille ratkaisuja. Jos niitä on, ne ovat etäällä laista ja perusoikeuksien suojasta. Poliisihallituksen johdon toiminta asiassa on täysin vastuutonta ja hengeltään rikkonut demokratian perussääntöjä. Aselain muutos hyväksyttiin vastoin asiaa koskevaa direktiiviä eikä kukaan kanna siitä mitään vastuuta. Saamaton ja taitamaton ministeri ei oikeuta mihinkään. Se kuuluu eduskunnalle viime kädessä, ellei puolue tajua parastaan. Ennuste on heikohko, kun ei ole kyse kansanedustajille jo tutuksi tulleesta seksisekoilusta kansainväliseen tapaan.

Poliisihallinnossa on siis edelleen aika suuri perusoikeusongelma. Peruskoulutus ei ole tarjonnut tässä suhteessa riittävää filosofiaa, vaikka lakien valmistelussa ajatus jo orastaa. Perusoikeusosaaminen on valitettavan heikkoa kokonaisuutena poliisihallinnossa.

Poliisihallinnon ohjeista. Tämän kritiikin erinomainen esimerkki on poliisihallinnon tapa ohjeistaa konkreettiset asiat yksityiskohtia myöten. Kuitenkin virkavastuu lähtee aivan muulta pohjalta ja koko muu julkinen hallinto. Vain eduskunnalla on lainsäädäntövaltaa. Jos ohjeista juuri poliisin pitää päättää yksityiskohtaisesti, tehtävät ovat liian vaativia ja koulutus on usein liian hajanaista ja riittämätöntä. Kyse on ennen kaikkea oikeusturvasta ja lakien sisällölle eduskunnassa ja valiokunnissa annettujen sisältöjen toteuttamiseksi, mitä ohjeistus ei takaa. Siitä on nimenomaan haluttu päästä eroon perustuslain uudistuksessa kieltämällä niiden antaminen eduskunnan lainsäädäntövallan kunnioittamiseksi käytännössä laajalti.

Poliisihallitus on ominut itselleen tällaisten sitomattomien, mutta käytännössä sitovien ohjeiden antamisen ilman oikeusperustaa. Oikeastaan vain voimakeinojen käytön osalta ohjeistus voi olla perusteltua, muuten niin ei ole yleensä. Kyse on aika isosta perusoikeus- ja perustuslakiongelmasta ilman erityisperustetta. Hallintotuomioistuinten taito ei oikein riitä näiden asioiden analysointiin; kuten yleensä ne luottavat viranomaisiin suomalaisessa järjestelmässä eräin tuomioistuinpoikkeuksin.

Kysymys poliisihallituksen toimivallasta antaa ohjeita tai määräyksiä kansalaisia koskevissa asioissa on suuri periaatteellinen ja oikeudellinen kysymys. Ensinnäkin se vaatii nimenomaisen lakikohtaisen säännöksen, jotta se voi olla ylipäänsä mahdollista. Sellaiseen ei tänä päivänä myönnytä jo kansalaisille syntyvien oikeusturvaongelmien vuoksi.

Ongelmat syntyvät ainakin kahtaalla. Kun poliisihallitus ohjeistaa esimerkiksi lupakäytäntöä ja menee lupien myöntämisessä yksityiskohtiin, se ottaa itse asiassa itselleen harkintavaltaa, joka suomalaisessa järjestelmässä kuuluu hallintotuomioistuimille virkamiesharkinnan jälkeen. Kun se tapahtuu ohjeiden kautta, se siirtää itse asiassa eduskunnassa syntyneen tulkinta-aineiston taka-alalle ja Suomessa perustuslaillisesti noudatettavan tulkintakäytännön sivuun. Siihen ei ole mitään oikeusperustetta. Siksi esimerkiksi aselain yhtenäistämisohje on lain vastainen.

Erityisesti on muistettava, että esityksiä päävaliokuntana käsittelevien valtiokuntien mietinnöt ja perustuslakivaliokunnan lausunnot ja mietinnöt ovat oikeudellisesti tulkitsijaa velvoittavia, ja tämän on ne tunnettava. Tämä materiaali ohittaa kaiken ohjeiston kategorisesti.

Välistä tuntuu, ettei poliisihallitus luota kenttään ja mahdollista tavallista menettelyä. Tällainen ohjausvallan otto on myös valitettavaa Suomessa eduskunnalle kuuluvan lainsäädäntövallan vuoksi.

Poliisitoimessa pitää pitää auki ovia mahdollisimman monenlaisille ammattiryhmille sisäisen luonnollisen kierron ylläpitämiseksi, vaikka koulutuksen taso on noussut poliisikoulutuksessa, sen antama ammatillinen orientaatio on vain yksi väylä. Suojavirkoja tai suojattuja virkauria ei pidä hyväksyä.

Poliisihallinnon valvonnasta. Julkisuudessa paljon esillä olleessa ns. Auerin tapauksessa on tullut esiin mielenkiintoisia peitetoimintaan ja tekniseen kuunteluun liittyviä oikeuskysymyksiä. Ottamatta kantaa lainkaan edelleen vireillä olevaan henkirikosasiaan jotakin voidaan päätellä esille tulleen aineiston perusteella mainituista, pakkokeinolakiin perustuvista esitutkintaviranomaisen toimivaltuuksista. Olennaista asiassa on, että poliisihallituksen on kyseisen lain mukaan valvottava. Tässä keskitytään oikeudellisiin aspekteihin.

Peitetoiminnalla tarkoitetaan yleensä soluttautumista rikollisryhmään tiedon hankkimiseksi. Pakkokeinolaissa on peitetoiminnan sääntely tiedon hankkimiseksi sallittu. Sen rajat ja toimintatavat ovat kuitenkin tarkoin sääntelemättä, vaikka tapauksen ajoista lainsäädäntöä on uudistettu. Kyse on siten lainsäädäntöongelmasta, mutta onko kyse muustakin.

Ensimmäinen asia, jonka osalta siis poliisihallituksen näkyvä valvonta tai ohjeistus näyttävät puuttuvan, on se, voidaanko tietoa, tässä tapauksessa rikoksesta epäillyn syyllisyydestä hankkia rajoituksitta ja miten tahansa. Voiko peitetoimintaa harjoittava salata kaiken ja johtaa harhaan kaikessa ja onko toiminnalle mitään rajoitusta tässä mielessä.

Tiedetään, ettei poliisitoimintaa ohjata tai perusteta alakohtaisiin moraalisääntöihin ja periaatteisiin. Tiedetään myös, ettei perusoikeuksia voida rajoittaa yleisluonteisilla poliisilain hallinto-oikeusperiaatteilla.

Rikoksia tekemällä saatua tietoa ei voida pitää koskaan hyväksyttävänä. On omalaatuinen tilanne, jos tuomioistuin käyttäisi tällaista tietoa. Huomautettakoon, että ajoittain poliisin rikoksentekokynnystä pidetään alhaisena, myös rikoksen selvittämiseksi.

Kyse on yksinkertaisesti siitä, että perustuslaki asettaa virkatoiminnalle, eikä peitetoiminnassa ole muuta roolia toimijalla, virkavastuun. Se kattaa sen eri muodot, myös rikosoikeudellisen vastuun. Siitä vapauttamisen ei oikeastaan pitäisi olla koskaan mahdollista.

Myös peitetoiminnan kohteella on aina puolellaan esitutkinnassa syyttömyysolettama, joka perustuu suoraan suojattuun ihmisoikeuteen. Hänen puolellaan on myös yksityisyyden suoja. Tämä merkitsee, että kaikki toimivaltuudet pitää säätää lailla täsmällisesti ja selvästi rajat osoittaen. Lisäksi Suomessakin pitäisi aina noudattaa sitä, että kunkin perusoikeuden ydin on koskematonta eikä siihen voida edes lailla puuttua.

Voidaanko väitetyllä tavalla mennä peitetoiminnassa tiedon hankkimiseksi intimiteetin puolelle ja esimerkiksi luoda suhde kohteeseen. Se ei ole toimivaltuuksien moraalisesti perusteltua käyttöä. Eikä se ole yksityisyyden suojan mukaista käyttöä. Se on toimivallan ylitystä, joka tulisi tutkia virkarikoksena. Siihen ei voida antaa tutkinnassa lupaa.

Se on arveluttavaa monista eettisistä syistä. Luomalla toiseen ihmissuhde, joka on vain näennäinen, petetään toista ihmistä tavalla, joka voi aiheuttaa psyykkisiä vaurioita ja vamman. Toiminta on luonteeltaan sellaista, että se kuuluu ammattilaiselle, jos kyse ei ole aidosta ihmissuhteesta.

Näin voi aiheutua myös ns. Tukholman syndrooma, jossa osapuoli samaistuu rikolliseen myötätunnosta ja ymmärryksestä ja vääristää siten koko oikeussuhteen.

Joka tapauksessa tällainen intimiteettiä loukannut poliisimies ei voi olla enää esteellisenä todistajana asiassa.

Peitetoiminnasta kohteen täytyy saada aina jälkikäteen tieto. Mutta auttaako se erilaisiin seurauksiin.

Poliisihallitus ei ole selvittänyt peitetoiminnan toimivaltuuksien käyttöä julkisuudessa.

Samassa tapauksessa tuli esille vielä karmeampi esitutkintaviranomaisen toimintatapa. Siinä on kuunneltu teknisesti salaa pakkokeinolain nojalla koko epäillyn perhettä. Sen ongelma on ollut, että perheessä on ollut kaksi murrosikää lähestyvää lasta, joille asia on selvinnyt myöhemmin. Se on aiheuttanut julkisuudessa olleiden tietojen mukaan järkytyksen.

Tämänkin asian oikeudellinen arviointi on erittäin monitahoinen ja kriittinen. Näennäisesti ja muodollisesti toimivaltuuksia voi käyttää tietojen saamiseksi, mutta tässä olosuhteet ovat olleet erityiset. Poliisihallituksen valvontaroolia ei ole havaittu tässäkään tapauksessa. Kyse on jälleen pakkokeinolain soveltamisesta.

Ensinnä voidaan todeta, ettei poliisihallitus ole valvonut perusoikeuksia lainkaan tapauksen mukaisissa tilanteissa. Eikä sitä ole kyllä tehnyt oikein oikeusasiamieskään. Muuta olisi voinut olettaa jo siitä syystä, että virassa tehtynä kyse voi olla virkarikoksesta.

Tapaustietojen perusteella pakkokeinolain sallimia toimivaltuuksia on käytetty rajaamatta sitä syyttömiin ja tässä tapauksessa raskauttavana on pidettävänä, että nämä ovat olleet täysin ulkopuolisia lapsia ja joilla ei ole velvollisuutta todistaa läheistään vastaan.

Muodollista toimivaltuutta on käytetty nimenomaan summaarisesti eikä ilmeisesti edes yritetty teknisesti rajoittaa. Herää kysymys jälleen, voidaanko tällaista aineistoa käyttää lainkaan todistusaineistona ja onko Suomen lainsäädäntö tässä ajan tasalla.

Toisaalta on oikeuskäytäntöä, ettei jälkiverotuksen todisteena ole saanut käyttää todistusta ja aineistoa, joka annettiin ulkomailta käyttöön ehdolla ettei aineistoa käytetä muuhun kuin täsmälliseen luovutustarkoitukseen. Tässä tapauksessa verohallinnon virkamiehiä rankaistiin asiasta.

Pitäisikö tällaisen olla rangaistavaa teknisessä kuuntelussa, kun siinä on loukattu samalla monen muun lain substanssia; tässä tapauksessa erityisesti perusoikeuksia ja lasten ihmisoikeuksia. Merkitystä ei ole sillä, että se on luvanvaraista ja kuuntelu perustuu tuomioistuimen lupaan; sekään ei voi ylittää perusoikeuksien asettamia rajoja ja ydintä lakia tulkitessaan.

Tapaustietojen perusteella tapauksessa on selvästi sivuutettu poliisihallituksen valvontavelvollisuuksiin välittömästi kuuluvia perusoikeuksia ainakin seuraavilla tavoilla:
-lasten oikeuksia on loukattu ja heidän psyykettään on koeteltu herkässä iässä kenties loppuiän kestävällä tavalla eikä kokemus unohdu koskaan
-on loukattu salakuuntelun säännöstä kuuntelemalla perheen lapsia, jotka ovat alaikäisiä ja joihin ei ole kohdistunut mitään epäilyjä, ja siitä huolimatta lasten luottamus viranomaisiin ja aikuisiin on heitetty romukoppaan
-on samalla loukattu yksityisyyden suojaa ja kotirauhaa tässä toiminnassa, ja
-toimivaltuuksien käyttö on aina sidottu lakiperiaatteeseen, joita tässä edusta muodollisen toimivallan lisäksi rajoittavat periaatteet, jollaisia perusoikeudet ovat sellaisenaan.

Poliisilla on velvollisuus toimia suoraan virkavastuun nojalla perusoikeudet huomioon ottaen; kun näin ei ole menetelty, herää kysymys, pitäisikö koko esitutkintatoiminta siirtää oikeusministeriön alaisuuteen. Tässä erityisessä tapauksessa on asetettu yksi tarkoitus toimivallan käytön kruunuksi. Samalla on muut, perusoikeuksissa olevat velvoitteet sivuutettu. Yksi toimivalta ei oikeuta tällaista oikeusvaltiossa.

Kun poliisi ei ota huomioon näitä vaatimuksia käytännössä, ei se ole ihme, kun saman toimialan lainvalmistelussa perusoikeudet on voitu sivuuttaa lähes olan kohautuksella. Miten tämä on mahdollista ja käytäntö, kun käytännössä poliisiviranomainen on saanut todellisuudessa kaikki ne toimivaltuudet, joita se on halunnut. Eduskunnan tapaa suhtautua perus- ja ihmisoikeuksiin voi sitäkin vain hämmästellä.

Kyse kuvatussa toimivallan käyttötavassa on monessa maassa niin vakavasta rikkeestä, että koko näyttö kaatuisi.

Vielä voidaan todeta, että nämä toimivaltuuslait puuttuvat tai sallivat vieraiden ihmisten perusoikeuksien ytimeen puuttumisen, kun ei lainkaan oteta lukuun perusoikeuksia millään tavalla. Se ei voi olla eduskunnan tahto eikä lain tarkoitus. Yksi lain säännös ei voi ohittaa koko perusoikeusnormistoa.

Pjotr G