111002 -
Lappalaiset voivat päästä saamelaiskäräjien vaalirekisteriin

Analyysi korkeimman hallinto-oikeuden päätöksestä 26.9.2011
taltio 2710 (KHO 2011:81)

Laati Oikeudellinen asiantuntija Pertti Eilavaara, 1.10.2011; laatijalla tekijänoikeus tekstiin ja sen kaikkeen julkaisemiseen.

JOHDANTO-OSA

1. Päätöksen yleistä taustaa

Lappalaiset alkoivat kiinnostua uudelleen laajemmin ja enenevässä määrin omasta historiastaan 1970-luvulla. Se johti oman identifikaation palaamiseen osaksi jokapäiväistä elämää. Lappalaiselinkeinoista ja elämänmuotoon liittyvistä harrastuksista lappalaiset eivät ole sinänsä koskaan luopuneet; identiteettiä ei ole vain korostettu samalla tavalla kuin tuosta ajasta lähtien.

Kehitykseen johti samanaikainen kieliperusteisten saamelaisten oikeuksien vahvistamishanke ja hankkeet itsehallinnon kehittämiseksi. Se kehitys kulminoitui 1990-luvun saamelaiskäräjälain säätämiseen.

Nämä seikat nostivat väistämättä esille lappalaisten perinteiset oikeudet, vaikka paine heidän kulttuuriaan kohtaan oli jo kasvanut vahvistuneen saamelaisideologian myötä. Hankkeet uhkasivat paikallisen muun väestön oikeuksien säilymistä. Myös arkiset ongelmat metsähallinnon kanssa olivat ärsyttäneet paikallista väestöä kaiken aikaa; oikeuksia kavennettiin ja evättiin. Valtio oli siten tavallaan syypää syntyneeseen aktiviteettiin.

Metsähallituksen toiminta on ollut usealla tavalla sopimatonta paikallisen väestön oikeuksiin nähden: valtion rinnakkaiselle tai suorastaan yksinoikeudelle ei ole ollut oikeudellisesti hyväksyttävää legitimiteettiä. Sen toiminnan tuottovaatimus valtion kassaan on johtanut siihen tylyyteen, jolla Metsähallitus on tuottojaan kerännyt niiden pääosan mennessä valtion kassaan. Siten valtio on istunut tavallaan kaikilla jakkaroilla ja tyhjentänyt oikeudettomasti muille kuuluvia varantoja.

Lappalaisten ja saamelaisten kesken ei ole ollut suoranaisia avoimia yhteenottoja tai kiistoja oikeuksista. Sen sijaan niitä on ollut poromiesten kesken ja porosaamelaisten tunkeuduttua Suomen alueella valtavine porotokkineen 1800-luvulla useaan eri otteeseen, jotka vaiheet ovat olleet yhteiskunnallisia kriisejä.

Parhaimmillaan norjalaisten suurporonomistajien poroja oli tuolloin 1800-luvun alkupuolella Inarin ja Utsjoen alueilla noin 91000 poroa, kun koko muun Lapin alueella poroja oli samaan aikaan yhteensä vain noin 25000. Tai Utsjoen asukkaista (300) oli parhaimmillaan puolet norjalaisia porosaamelaisia, joiden kotimaa oli siis Norja, mutta jotka saattoivat laiduntaa Suomessa valtiolta alueita vuokraamalla porojaan. Se perustui Suomessa 1751 Strömstadin rajasopimuksen perusteella, joka mahdollisti laiduntamisen yli rajojen tietyin edellytyksin, kunnes se jouduttiin lopettamaan uudella Norjan rajasulkusopimuksella 1852.

Suomen Lapissa Inarin ja Utsjoen alueella eniten kärsivät 1800-luvun invaasiosta kalastajalappalaiset, peuran pyynti ja sama toistui myöhemmin Enontekiön alueella sinne myöhemmin tulleesta invaasiosta, jonka syy oli myös laidunalueiden puute Norjassa.

Sen sijaan lappalaisten nousu valtion kaavailemia hankkeita ja omistuksen siirtoja vastaan on nostattanut ajoittain vilkkaankin keskustelun, jota oikeusministeriön eduskunnan vaatimuksesta rahoittamat maaoikeustutkimukset ovat hälventäneet tuoden tutkittuja uusia ja selvitettyjä tosiseikkoja keskusteluun. Kiivaudesta on jäljellä ajoittain toistuva inttäminen ja viittaus niihin tietoihin, jotka on kumottu ja olosuhteisiin, jotka perustuvat pikemminkin poliittisiin tavoitteisiin kuin todettuihin tosiseikkoihin. Tässä mainittua keskustelua voisi kuvata lappalaisten oikeustaisteluksi valtion hankkeita vastaan asiassa, jota on pidetty lähinnä poliittisena.

Eniten keskustelua ovat herättäneet saamelaisalueelle suunnitellut maaneuvostot tai neuvostot kulloisenkin nimikkeen mukaan. Joistakin nämä ehdotettuine valtaoikeuksineen muistuttavat eniten intiaaneille varattuja reservaatteja tai Neuvostoliiton aikoinaan saamelaisiakin varten perustamia neuvostoja ja kolhooseja, jotka veivät lopulta kaikki oikeudet Neuvostoliiton saamelaisilta.

Kaikki ehdotukset ovat lähteneet ainakin kahdessa perussuhteessa virheelliseltä pohjalta. Ne ovat sivuuttaneet tai ottaneet hyödyntämisen kohteeksi sekä lappalaisten että saamelaisten yksityiset, laajat oikeudet alueella, ja ne ovat ohittaneet lappalaisten asutushistorian ja sen mukaiset oikeudet ja oikeusaseman tyystin. Se ei ole voinut johtaa mihinkään järkevään tiedostavassa demokratiassa.

Pohjoismaista Norjan harjoittamat toimet ja säätämä Finmarksloven saamelaisalueiden hallintoa varten sekä myös Ruotsin uusin oikeuskäytäntö poronhoidon laiduntamisalueista ja alueiden omistuksesta ovat välillisesti johtaneet keskusteluun Suomessakin, vaikka maiden historiat poikkeavat ainakin viimeisen parin sadan vuoden ajalta varsinkin.

Usein julkisen keskustelun ongelma on asenteellisuus. Tiedotusvälineet ovat vasta vähitellen tottuneet selvittämään tässä asiassa tosiseikat eivätkä vain välittämään valmiiksi masinoituja kuvia oikeuksista ja historiasta. Aina voidaan niiden vaikutusta hälventää haastattelemalla sellaisia henkilöitä, jotka puolustavat vanhentuneita tietoja ja aiempia asetelmia tai vain valtaa aiheuttaen siten yleisölle vaikeuksia ymmärtää selvitettyä historiaa ja muuttunutta tilannetta.

Tieteellisen tutkimuksen paradigma on tuottaa uusia, tarkempia ja tarkempia tuloksia aiempaan nähden. Sellaisia ovat nyt tiedot, ettei Suomessa ole ollut missään vaiheessa kollektiivista omistusta Lapin alueella, etteivät lappalaisoikeudet ole kuuluneet muille kuin asukkaille ja tiloille, ettei kielellä tai etnisyydellä ole ollut mitään vaikutusta asutukseen tai omistukseen ja ettei Suomessa ole ollut yksinoikeuksia lappalaiselinkeinoihin sekä että luotettavimpia lähteitä ovat maakirjat veroluetteloiden ollessa elinkeinojen tuottojen tietoluetteloita ja verotettujen luetteloita ensi sijassa.

Yksi ajoittain hämminkiä aiheuttanut seikka on ollut väite siitä, että saamelaiset ovat yhtenäinen, pohjoismainen kansa. Sellaiseen ei saa tukea valtioiden erilaisesta historiasta parin viime vuosisadan ajalta. Saamelaisten ja kveenien oikeudellinen asema on erilainen eri pohjoismaissa.

2. Miksi juuri nyt?

Edellä käyty keskustelu ja sen selostus eivät ole analyysin kohteena olevaa vaalirekisteriä koskevan oikeustapauksen kannalta ytimessä vaan pikemminkin sen olosuhteita ja ympäristöä.

Muutama seikka selittää erityisesti tarpeen tehdä ilmeinen ennakkoratkaisu lappalaisten aseman suhteen, kun he ovat uudelleen hakeutuneet 1990-luvun jälkeen saamelaiskäräjien vaalirekisteriin. Niitä ovat ehkä painavimmin seuraavat asiat:
-maaoikeus- ja muu tutkimus, joka on osoittanut, etteivät lapinkylät ole omistaneet alueita eikä omistus ole ollut kollektiivista, etnistä eikä kieleen perustuvaa tutkimuksen kohteena olleella 1500-luvulla tai sen jälkeen
-yleinen mielipide on vähitellen voinut perehtyä lappalaisten omaan asutus- ja muuhun historiaan ja kveenien pohjoismaiseen rooliin
-ajankohtainen, alkuperäiskansoja koskevan yleissopimuksen ratifiointi on innostanut selvittämään, mistä oikein on kysymys lappalaisten ja saamelaisten pääasiassa samanlaisen asutushistorian ja olosuhteiden historiassa, ja
-eräiden alueiden asukkaiden omaehtoinen, vuosia jatkunut asiakirjasselvitys, joka on johtanut sukujen, kielen ja tilahistorian selvittämiseen ja myös osoittamaan, etteivät porosaamelaiset ole alkuperäistä väestöä Lapin ja saamelaisalueella.

Kaikki nämä seikat nojaavat tutkimukseen, asiakirjoihin ja selvityksiin. Samalla tietoisuus näistä asioista on tiivistynyt. Vastakkain asetteluakin on ollut eniten silloin, kun tosiseikkoja ei ole hyväksytty ja asetettu toimien perustaksi. Sellainen toimintahan ei ole demokratiassa kestävää.

Kun saamelais- ja lappalaiskeskustelu oli aktiivista 1990-luvun lopulla, se johti laajaan lappalaisten hakeutumiseen saamelaisrekisteriin. Lopulta korkein hallinto-oikeus käsitteli kielteiset ratkaisut hakemuksiin ja päätyi myös valitusten hylkäämiseen. Se hylkäsi hieman yli tuhat valitusta. Usein päätösten sisältö oli, että hakija on lappalainen esitetyn selvityksen mukaan, mutta oikeutta päästä rekisteriin ei ole. Silta lappalaisten asutushistorian, kielen ja saamelaisen määritelmän kesken jäi tekemättä.

Ajankohtaan liittyi se, että saamelaiskäräjillä oli vielä tuolloin luottamusta ja arvovaltaa, jonka sen jälkeinen keskustelu on osaksi vienyt. Saamelaiskäräjiä ei voida tutkimuksen valossa ja käräjien esittämien käsitysten valossa pitää enää kovin luotettavana tai uskottavana. Myöskään yleinen tietämys lappalaisten itsensä tuntemusta historiastaan ja oikeuksistaan sekä niiden luonteesta ei ole ollut niin hyvin tiedossa.

Nyt annettu päätös on tehty harkinnalla jätetyn hakemuksen ja sen syvällisten perustelujen ja ositain perusteellisen tuomioistuinharkinnan jälkeen ilman laajamittaista hakemusaaltoa. Ehkä oikeusministeriötä lukuun ottamatta voidaan todeta myös viranomaisten ja eduskunnan, perustuslakivaliokunta etulinjassa, tietämyksen laajentuneen ja syventyneen vuosien kuluessa. Perinteisesti ehkä tarkin käsitys asioista on ollut maa- ja metsätalousministeriöllä.

Ylipäänsä nyt käsitetään laajemmin, ettei jonkun lappalaisryhmän oikeuksien tunnustaminen ja jo toimitusmenettelyissä tapahtuva ja käynnissä oleva oikeuksien tunnustaminen ja kirjaaminen kiinteistörekistereihin ole keneltäkään pois. Valtion omaisuudella ei ole suojaa edes lain nojalla, jos toisin osoitetaan.

Vaikka jokainen haluaa vetää johtopäätöksiä tai yleistää nyt annettua ratkaisua, se on annettu yksittäistapaukseen. Sen ennakkotapausarvoa korostaa se, että se on annettu laajennetussa kokoonpanossa. Päätös julkaistaan myös vuosikirjaratkaisuna (KHO 2011:81). Sen perustelut kuvaavat paikoittain myös sitä, että se annetaan olevaan yhteiskunnalliseen ja lainsäädännölliseen tilaan tiedostaen tapauksen monet vaikutukset.

Päätöksen perimmäinen asia on tasa-arvon ja kaikkien oikeuksien tunnustaminen, siitä ei päästä mihinkään. Juuri sellainen tehtävä voidaan antaa lainkäytölle.

Tässä kävi myös niin, että kun lainsäätäjä ja politiikka ovat olleet joko kyvyttömiä tai passiivisia asiassa etenemiseen ja lappalaisten oikeuksien tunnustamiseksi, niiden alalta teki tällä kertaa aika rohkealla tavalla korkein hallinto-oikeus. Aina se ei ole kyennyt siihen, minkä osoittaa jo sen ohjaaman kelkan perusteellinen kääntäminen noin kymmenen vuoden keskustelun ja tutkimusten jälkeen.

Tapaus on saanut jo julkisuudessa ensimmäiset kritiikit. Taho ei ole yllättävä. Se on saamelaisideologian kehittäneet henkilöt. He ovat syyllistäneet korkeimman hallinto-oikeuden päätöksestä tiedotusvälineitä, jotka ovat luoneet virheellisen kuvan historiasta ja saamelaisuudesta. Tosiasiassa kuvaa on luotu lappalaisista ja heidän historiastaan, mikä ei ole aina mennyt oikein tutkitut tiedot huomioon ottaen. Mielenkiintoista on, ettei samaa kuvaa ole luotu 1999 annetuista hylkäävistä korkeimman hallinto-oikeuden vaalirekisteriin pääsyä koskeneista päätöksistä, jotka olivat silloisen, saamelaiskäräjien mukaisen tahdon toteutusta.

Jos tuore kritiikki olisi totta, sen mukaan korkein hallinto-oikeus on laatinut poliittisen päätöksen. Näin olisi, vaikka se on oikeudellisesti perusteltu. Sen sijaan kritiikki ei kohdistu lainkaan siihen, miksi oikeusministeriö ei ole ollut tehtäviensä tasalla. Tai miksi yksikään tähänastinen hanke ei ole voinut toteutua yhteiskunnassa. Yhteiskunnassa ei voida tehdä ketään loukkaavia päätöksiä.

Nyt kyseessä olevassa kritiikissä ei ole tuotu esiin lainkaan sitä, ettei kenenkään oikeuksia vähennetä tai jaeta uudelleen yhteiskunnassa, vaan joidenkin historiallisia ja saamelaisten kanssa yhdenvertaisia historiallisia oikeuksia vihdoin käsitellään tasavertaisesti.

Kritiikki näyttäisi pelkistyvän kysymykseksi saamelaisideologian kestämättömästä tilasta tutkimuksen ja vakiintuneen tilanteen kannalta. Ideologia on osoittautunut näin todellisuuspohjaltaan heikoksi ja valtapoliittiseksi kysymykseksi.

Saamelaisten ja lappalaisten väliselle kiistelylle on ollut tunnusomaista se, että sitä on käyty suhteessa valtaväestöön ja tiedostusvälineisiin. Viimeksi mainittujen omaksuma kuva vaikutti pitkään. Sittemmin sen asenteellisuus on pääosin jäänyt sivuun, mutta muutoin tutkimusten johtopäätökset alkavat vaikuttaa. Erityisesti osa poliittisesta päätöksentekijäkunnasta on perehtynyt nyt itse asiaan. Enää esimerkiksi saamelaiskäräjien suora vaikuttaminen ei tehoa valistuneeseen lukijaan tai tarkkailijaan. Vuosien aikana lappalaisten yritys on ollut ajoittain tehotonta sen vuoksi, että tiedostuskynnyksen ylittäminen Lapin ulkopuolella on ollut hankalaa. Tilanne on nyt muuttumassa.

Tutkittuja tosiasioita on vaikea kiistää. Jos sen tekee, tarvitaan jokin ideologinen lähtökohta tai uskonoppi.

PÄÄTÖKSEN YLEINEN ANALYYSIOSA

3. Päätöksen yleisarviointi

Seuraavassa esitetään vaikutuksia, jotka voivat olla joiltain osin yleistyksiä. Niitä tehty päätös kuitenkin kaipaa eri vaikutusten selvittämiseksi.

Korkein hallinto-oikeus on antanut yksittäiseen tapaukseen ratkaisunsa. Niitä oli samaan aikaan käytännössä pääasiassa samanlaisin perustein joitakin muitakin ratkaistavina. On aiheellista huomauttaa muutamasta asiasta, jotka koskevat annetun päätöksen tulkintoja ja johtopäätöksiä sekä tapauksesta mahdollisesti vedettäviä yleistyksiä.

Kun otetaan huomioon aiempi yli 10 vuotta vallinnut tulkintalinja, nyt kyse on sen jälkeisten vaiheiden ja hallintotuomioistuimen oman harkinnan ja linjan tarkistuksista johtuvan muutoksen aiheuttamasta kehityksestä.

Kyse on siten eräänlaisesta synteesistä tiellä, jolla ollaan menossa. Sen merkitys on syvä, sillä siinä on kyse sellaisten asioiden tunnustamisesta, joita ei voida edes lailla muuttaa. Ihmisoikeuksien kannalta tehdyt valinnat ovat peruuttamattomia.

Vielä voidaan korostaa sitä, että päätös tehdään vain valittajan valituksen vuoksi ja siihen vastaamiseksi. Siksi yleinen olettamus täytyy olla, että esille nostetaan asioita, joita tarvitaan ratkaisun tekemiseen eritasoisesti. Sen lisäksi esille tuodaan asioita, jotka rajoittavat valittajan valitusasian ratkaisemista tavalla tai toisella. Juuri tämän pitäisi näkyä kirkkaan punaisena lankana valituksen vastauksessa eli ratkaisuissa. Se voi luonnollisesti yksittäistapauksessa tarkoittaa, että valittajan valituksen päävaatimusten varaan perusteluineen rakentuvasta ajatuksesta poiketaan. Tässä se on sikäli pelkistetty, ettei sellaisesta voine olla kyse. Siksi voidaan vain yksinkertaisesti olettaa, että valitukseen annettavan ratkaisun selkeä päämäärä ja perusajatus on vastata siihen, voiko hakija päästä vaalirekisteriin vai ei.

Tässä tapauksessa asia ratkaistiin niin, että voi. Sitä perusteltiin erityisesti lain mukaisen saamelaisen määritelmän todettavilla tosiseikkaperusteilla niitä tietyllä, osin uudella tavalla tulkiten, jokaisen hakijan esittämää selvitystä painottaen ja samaistumisen merkitykselle annetun uuden, korostuneen vaikutuksen pohjalta. Osa päätöksen sisältämän argumentaation asiayhteydestä ratkaisuun jää silti hieman avoimeksi analyysissä.

Korkein hallinto-oikeus on nojannut perusteluissaan erilaisiin esille tuleviin näkökohtiin, jotka voivat olla tavanomaiseen tapaan puolesta ja vastaan. Se on ominaista, kun ratkotaan yhtä ongelmaa ja tapausta. Suomesta puuttuu sitovien ennakkoratkaisujen velvoittavuus, vaikka tosiasiassa tässä on kyse sellaisesta merkitykseltään ja vaikutukseltaan. Päätöksen antotapa ja perustelut antavat kuvan siitä, että ratkaisu on haluttu niin velvoittavaksi kuin vain se voi olla Suomessa mahdollista.

On tehtävä periaatteellinen ero ratkaisun johtopäätösten ja siitä vedettävien yleistysten välillä. Edelliset ovat joko selkeitä tai annetun ratkaisun johtopäätösten tulkintaa. Ne on pitänyt todeta ja kirjata. Sen sijaan yleistykset tehdään tarkkailijan tai tulkitsijan tiedoin ja käsityksellä annetusta ratkaisusta perusteluineen. Sille on perusteensa, kun tiedetään, missä olosuhteissa ratkaisu on tehty ja mitkä ovat sen perusteet. Perusteet selviävät vain ratkaisuosasta; toisin sanoen muutoin tapausselostuksessa esitetty ei ole sillä tavoin sitovasti ja lopullisesti merkitsevää, esimerkiksi osapuolten lausumat perusteluineen valittajan valitusvaatimuksia ja niiden perusteluja lukuun ottamatta.

Kun kyse on vain annetun ratkaisun jonkun osan johtopäätöksen tai sen perusteen ymmärtämisestä asiayhteydessä, voi olla tarpeen esille tulevien muiden vaikutusten vuoksi nostaa kysymyksiä, jotka vaativat tulkintaselityksen. Sen perusteena on oikeudellinen käytäntö ja tapauksen eri tiedot. Se ei voi perustua poliittiseen argumenttiin. On tulkinnallista, voidaanko tällaista ratkaisun johtopäätöstä oikeastaan ruotia poliittisesti ja missä laajuudessa. Se on siitä irrallaan olevaa yleistystä eikä kuulu tuomioistuimen tehtävään.

Lainkäyttöratkaisun luonteenomainen piirre on tuoda esiin erilaisia näkökohtia ja olosuhteita tapaustiedoista. Niiden avulla tuomioistuin asettaa tapauksen viitetietoihin. Toisaalta se varmistaa sen, että tuomioistuimelle jää tulevaisuudessa toisenlaisessa, sivuavassa tapauksessa myös ratkaisuharkinnalle tilaa ja sijaa.

Vielä on tarpeen huomauttaa siitä, että yksittäisessä ratkaistussa asiassa johtopäätös tulee sitovaksi, sen sijaan ratkaisun perustelut eivät sellaisenaan yksin ole yleisesti todettuja tosiseikkoja, vaan ne voivat saada uudessa tapauksessa erilaisen sisällön tai vaikutukset. On selvää kuitenkin, että yleisiä havaintoja tässä suhteessa ei voida muuttaa myöhemminkään toiseksi vain kiistämällä ne esittämättä vastanäyttöä tai kumoamatta nyt todettua pätevästi.

Jokainen oikeusratkaisu jättää aina sen auki, että uudessa tapauksessa on nyt puuttuvia tietoja. Näiden merkityksen arviointi on mahdollista oikeastaan vasta uudessa tapauksessa kokonaisuudessaan.

Tässä päätöksessä on olennaista se, ettei siinä ole ratkaistu avoinna olevia oikeuksia, jotka saattavat kuulua täysin toisenlaiseen toimitusmenettelyyn. Tässä on ratkottu vain saamelaisrekisteriin kulumisen oikeudellisia edellytyksiä. Ensi kerran tämä on merkinnyt kuitenkin sellaisia, yleisluonteisia asioita kuten samaistuminen saamelaisuuteen, joiden sisältöä ei voida lailla suoraan edes määritellä. Siksi tapauksen kiinnostavuus on suuri, ja tulkinta on mielenkiintoista.

Nyt käsiteltävässä tapauksessa ei kiinnitetä huomiota siihen seikkaan, oliko vaalirekisteriin hakeutumista koskevaa, hylkäävää saamelaiskäräjien hallituksen päätöstä perusteltu kenties oikein tai riittävästi niin kuin hallintolaki vaatii kielteistä hallintopäätöstä tehtäessä.

Saamelaiskäräjien hallitus on ollut viranomainen päätöksenteossa eikä vain etujärjestö. Korkein hallinto-oikeus on viitannut päätöksessä hallintolain 31 §:n mukaiseen asian selvittämisvelvollisuuden merkitykseen. Sen vaikutusta näytön kannalta arvioidaan erikseen. Selvittämisvelvollisuuden soveltamista on hieman rajattu tapauksessa historiallisten seikkojen osalta.

Yleishavainto on se, että tapauksen taustasta ja kysymyksenasetteluista ilmenee eri tavoin siinä perehdytyn myös viime vuosien tieteelliseen tutkimukseen, vaikka viittaukset ovat niukkoja. Niin pitääkin toimia lainkäytössä perehtymisen suhteen.

Erityisen tärkeää se on ollut sen vuoksi, että lappalaisten ja Lapin asutuksen historian tutkimus on ollut puutteellista. Myös elinkeino-oikeuksien sisältö ja luonne ovat osittain selvinneet tutkimuksessa, joka jatkuu. Voidaan sanoa niin, että tämä tutkimus ei sido tuomioistuinta, mutta kun se koskee tietoa, jonka selvittämiseen sen omat resurssit tai tehtävä eivät ulotu tai mahdollistu, on nimenomaan tosiseikkoja koskevilla tutkimustuloksilla merkitystä. Niin on käynyt tässäkin. Lisäksi vakiintunut käsitys tosiseikoista on asetettava lainkäytössä päätöksenteon perusteeksi; siitä poikkeava kanta on aina erikseen perusteltava.

Tämä koskee sinänsä sekä kokonaan uusia tietoja, aiempien tietojen muuttunutta luonnetta tai sisältöä tai aiemmin puuttuvia kohtia tehdyistä johtopäätöksistä. Siten nykytutkimus on kumonnut vielä 1980-luvulla vallitseviksi katsottuja käsityksiä, joita ei ole tässä tarpeen enää toistaa. Ne eivät ole kiistanalaisia nykytutkimuksessa, kunnes toisin taas todennetaan.

Saamelaisen käsite on keskeinen ratkaisussa. Yleensä lainkäytön ratkaisut perustuvat mieluummin lainvalmisteluaineistoon ja aiempaan käytäntöön kuin suoraan tutkimustuloksiin, vaikka tilanne olisi muuttunutkin. Tämä vaivaa hieman tätäkin ratkaisua. Toki aiemmasta lainsäädäntöhistoriasta löytyy lain säännöksille tavoitteita, vaikka nekin tutkimus voi osoittaa puutteellisiksi tai virheellisiksi. Kaikkein herkin ja kriittisin seikka on perustella päätöksiä tai perustelujen tai tosiseikkojen nykyistä tulkintaa vanhoilla hallituksen esityksen perustella ja käsityksillä, joilla ei ole enää todenperäisyyttä.

Samalla on aiheellista huomauttaa, että saamelaisen käsite on varsin nuori, se on vakiintunut viittaamassa sekä kieleen että etnisyyteen vasta lopullisesti 1960-luvulla ja sittemmin. Siten tutkimuksissakin on käytetty usein virheellisesti saamelaisen käsitettä kuvaamassa jotakin, jossa koko termiä ei ole olut käytössä. Tämä on usein vääristänyt käsitystä lappalaisten historiasta, josta voidaan puhua viime vuosisatojen asustusta tarkasteltaessa. Sen osia ovat olleet lappalaiset ja heidän kanssaan samanlaisen historian omaavat saamelaiset kantasuvut, joihin ei lueta Suomeen lähinnä 1800-luvulla ja myöhemmin muuttaneita porosaamelaisia erilaisen asutushistorian vuoksi.

Vielä voidaan muistuttaa, että viitattaessa valtion oikeuksiin ja erilaisiin vanhoihin säädöksiin, niiden pätevyyttä ei ole omistusoikeuden kannalta koskaan tutkittu. Suomen itsenäistyessä ensimmäisen perustuslain Hallitusmuodon voimaanpanolakiin kirjattiin yleinen periaate, että Suomea sitovat kaikki sen edeltäjien tekemät sitoumukset ja että myös vanhoihin asioihin voidaan soveltaa koko Hallitusmuotoa eli erityisesti sen perusoikeuksia, omaisuudensuoja mukaan lukien. Valtion omistuksen synty odottaa vielä tutkimustaan.

4. Päätöksen rakenne, sovelletut säädökset ja perustelutapa

Päätöksen rakenne. Tässä arvioidaan päätöksen rakennetta ensin. Se on lainkäyttöpäätöksen tavanomaisen selostusosan jälkeen tuleva ratkaisuosa, johon nyt keskitytään. Ratkaisuosa koostuu tuomiolauselmasta ja sen nimenomaisista perusteluista.

Perustelujen alussa on melko tavanomaisesti selvitetty asiaan liittyviä perustuslain ja saamelaiskäräjälain säännöksiä. Viittauksia eräiden muiden maiden vastaaviin säännöksiin on esitetty. Avoimeksi jää tämän vertailtavuuden tarkoitus: onko se vain yleinen vai myös tulkinnallinen, jolloin kyse on myös siitä, millä perusteella näin menetellään. Se ei täysin selviä päätöstekstistä.

Kansallisessa säädösperustassa selvitetään soveltuvin kohdin vielä hallintolain asian selvittämistä koskevia säännöksiä ja oikeusministeriön asetusta saamelaiskäräjien vaaleissa noudatettavasta menettelystä.

Sen jälkeen selvitetään melko tavanomaisesti itse ratkaistavan ongelman kannalta kansainvälisiä sitoumuksia: kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskevaa yleissopimusta, Euroopan ihmisoikeussopimusta ja myös ILOn alkuperäiskansoja koskevaa yleissopimusta, joka ei sido Suomea toisin kuin muut mainitut sopimukset. Näiden sopimusten kannalta on kiinnostavinta, miksi niihin vedotaan tai niitä käsitellään. Pääsyy näyttäisi olevan syrjinnän kielto ja viittaukset saamelaisen määrittelyyn.

Päätöksen koko substanssin kannalta sen viimeiset sivut ja otsikot ovat 3. saamelaisen määritelmästä ja 4. johtopäätösten perusteluista. Niissä on korkeimman hallinto-oikeuden perustelutavan eli argumentaation ydin erilaisine viittauksineen. Siitä siis voidaan päätellä mahdollisesti jotakin siitä kokonaisajattelusta ja olosuhteista, joissa on toimittu.

Viitattujen säädösten ja asiakirjojen merkityksestä korkeimman hallinto-oikeuden päätökseen. Säädöksiä käsitellään ratkaisuosassa mainitussa järjestyksessä osoittamalla, mitä niistä on käsitelty arvioimalla tämän merkitystä ja oikeudellista vaikutusta.

Tämän osuuden tarkastelusta on aiheellista huomauttaa, että päätöksen viittauksissa säädöslähteisiin on erotettava se, onko niitä käytetty nimenomaan jonkin ratkaisuosan johtopäätöksen konkreettisena perusteena vai vain yleisemmin viittaamalla asiaan vaikuttavan harkinnan lähtökohtiin ja erilaisiin yleisiin velvoitteisiin ja periaatteisiin, jotka asian ratkaisemisessa ovat vaikuttaneet tai voineet vaikuttaa.

Suomen perustuslain säännös 17,3 §. Korkein hallinto-oikeus toteaa, että 1995 perustuslakiin säädetty saamelaisten kulttuuri-itsehallinnon suoja on laaja sen kattaessa sekä kielelliset oikeudet ja kulttuurin että erilaiset kulttuurimuodot. Se ei edellytä tietyntasoista rajoitusta, joten siltä osin tilanne on tapauskohtainen ja aikaan sidottu. Korkein hallinto-oikeus katsoo säännöksen perusteella suojaan kuluvan perinteisten lappalaiselinkeinojen. Itsehallintoa pidetään etnisenä. Kielen suojasta on erikseen säädetty perustuslain 121 §:ssä. Kulttuurin suoja syntyy yhdenvertaisuudesta muihin väestöryhmiin.

Yleinen argumentaatio ja tämän asian käsittely etenee ilman viittauksia lappalaisten oikeuksiin erikseen tai eri ryhmänä. Ei myöskään viitata siihen, että muut ryhmät, joilla voi olla kulttuurisuoja, on terminä perustuslain 17,3 §:n säännöksessä romanien ja saamelaisten rinnalla.

Saamelaiskäräjistä annetun lain säännökset. Näitä ovat itse saamelaisen määritelmän lisäksi muut esille nostetut, asiaan eri tavoin vaikuttavat lain säännökset.

Korkein hallinto-oikeus käsittelee melko yleisesti eräitä saamelaiskäräjien toimivaltuuksia ja asemaa oikeastaan ilman yhteyttä valituksen oikeuskysymyksiin. Sen lisäksi se kertaa hallituksen esityksen perusteluja saamelaisten määritelmästä. Ne ovat jo osin vanhentuneet ja eivät sido tulkinnassa sillä tavoin kuin perustuslakivaliokunnan lausumat (mietintö 17/1994 vp.), jotka sivuutetaan tässä yhteydessä yhdellä maininnalla siitä, ettei asetusta voida säätää luetteloiden laatimisvuodesta tai muusta aikarajasta.

Oikeuslähteiden käyttö ei ole vertailevaa eikä perustu perustelujen päivittämiseen tutkimustiedolla ja vakiintuneella käytännössä ja tiedolla asutuksesta, elinolosuhteista ja kielestä Lapissa vuosisatojen kuluessa. Siksi päätös ei ole erityisen mairitteleva tässä suhteessa. Tätäkin tietoa on saatavilla helpossa muodossa vuosien ajalta. Sitä lienee sisältynyt myös valituksen liiteaineistoon.

Seuraavassa kommentoidaan asiayhteyden vuoksi paria saamelaisen määritelmän kohtaa säädöksen sisällön vaatimalla tavalla, vaikka varsinaisesti tätä asiaa käsitellään laajemmin omassa otsikossa jäljempänä.

Määritelmän 3) kohtaa perustellaan Ruotsin käytännöllä eli oikeudella samaistua vanhempiinsa. Se sivuutetaan, mitä se kohdan perusteena tarkoittaa jo kerran eri perusteilla käsitellyssä määrittelyssä. Siten eri aikoina rekisteriin voidaan ja on voitu hyväksyä erilaisin kriteerein. Kohdan mukaan kerran hyväksytty on rekisterissä muutostenkin jälkeen.

Muutenkin päätöksessä viitataan hallituksen esityksen perusteluihin erilaisista määritelmän 2) kohdan mainitsemista luetteloista. Niistä todetaan pätevästi se, että maaverotus lopetettiin 1923 eikä siitä pidetä enää rekistereitä. Se sivuutetaan kokonaan, mitä uusi tutkimus kertoo tällaisten luetteloiden pätevyydestä eri suhteissa: ne ovat vain henkilöluetteloita veroa ja erityisesti elinkeinotulon tuotosta veroa maksaneista eikä muuta.

Oikeusministeriön asetus menettelyohjeista. Saamelaiskäräjien vaaleissa noudatettavasta menettelystä annetun oikeusministeriön asetuksen (965/2006) 2 §:n 1 momentin mukaan vaaliluetteloon hakeutuvan henkilön on liitettävä hakemukseen:
1) luotettava selvitys saamelaiskäräjistä annetun lain 3 §:n 1 kohdassa tarkoitetusta saamen kielen oppimisesta ensimmäisenä kielenä;
2) arkistoviranomaisen todistus siitä, että tietty henkilö on merkitty tunturi-, metsä- tai kalastajalappalaisena todistuksessa mainittuun maa-, veronkanto- tai henkikirjaan, sekä lisäksi viranomaisen antama todistus siitä, että hän on kyseisen henkilön jälkeläinen; tai
3) yksilöity tieto, jonka perusteella vaalilautakunta voi todeta, että ainakin yksi hänen vanhemmistaan on merkitty tai olisi voitu merkitä äänioikeutetuksi saamelaisvaltuuskunnan tai saamelaiskäräjien vaaleissa.
Valtioneuvoston asetusta alemmanasteinen ministeriön asetus voi antaa perustuslain 80 §:n mukaan vain menettelyllisiä ohjeita. Sen pohjalta ei siis voida päätellä mitään sen suhteen, mitä selvitykset kertovat tai mitä muuta voidaan antaa selvityksenä.

Asetus näyttää kirjoitetun niin, että osoitetut selvitykset ovat pakollisia Siitä ei voida päätellä, että toisaalta todistusten antaminen oikeuttaa rekisteriin pääsyyn tai että toisaalta sinne ei voi päästä muullakin selvityksellä. Kaikki siis palautuu kuitenkin lakiin ja kansainvälisoikeudellisiin sitoumuksiin, jotka ovat asiallisena pohjana saamelaisen käsitteen oikeusharkinnassa.

Korkeimman hallinto-oikeuden lopullinen ratkaisu osoittaa sen, miten tässä suhteessa on menetelty ja onko ministeriön asetus ajan tasalla.

Suomen kansainvälisoikeudelliset sitoumukset. Nämä säännökset on otettu päätökseen ensi sijassa syrjinnän kiellon näkökulmasta. Se on kiinnostavaa, onko kyseessä myös lappalaisten oikeuksien soveltamisalan määrittelystä vai jostakin muusta.

Päätöksessä on suppeita viittauksia eräisiin Suomea sitoviin yleissopimuksiin. Ne liittyvät syrjinnän kieltoon ilman varsinaista yhteyttä käsiteltyyn tapaukseen rotusyrjinnän kieltoa koskevaa yleissopimusviittausta lukuun ottamatta.

Siihen viitattaessa todetaan Suomen saaneen moitteita rotusyrjinnän kieltämisen valvonnassa siitä, ettei Suomen saamelaisen määritelmä perustu oikealla ja riittävällä tavalla itseidentifikaatioon. Sen suhteenhan päätös tekee askelia parempaan kuten on todettu analyysissä.

Euroopan ihmisoikeussopimusviittauksessa viitataan siihen, että viranomaisratkaisuista pitää olla oikeussuojatie käytettävissä.

Korkeimman hallinto-oikeuden näiden säädösten käsittelyssä esille ottamia syrjintä- ja muita asioita on hieman vaikea jäsentää osana koko päätöstä. Päätöksestä ei käy säädöskohtaisesti oikein selville, onko kyseessä valituksen laatineen ja saamelaisrekisteriin hakeutuneen oikeussuojan sisällöstä ja rajoista vai saamelaisiin kohdistuvasta syrjinnästä. Asiat eivät ole edes yhteismitallisia sen vuoksi, että syrjintä kohdistuu rotusyrjintää lukuun ottamatta aina yksilöön eli tässä tapauksessa se voisi tarkoittaa vain valittajaa.

Rotusyrjinnän yhteydessä taas on viitattu ensi sijassa vain Suomen rajoittavaan tulkintaan samaistumisen soveltamisessa, mikä päätöksessä toimii valittajan eduksi. Korkeimman hallinto-oikeuden toimivalta on vain valituksen ratkaisemiksi eli tässä tapauksessa valittajan oikeuden toteuttaminen on pääasia.

Viittaus ILOn alkuperäiskansoja koskevaan yleissopimukseen. Tämä yleissopimus ei velvoita Suomea. Sillä voi olla merkitystä sen suhteen, miten kansainvälisessä oikeudessa alkuperäiskansa määritetään ja luo siten vertailupohjaa.

Tässä suhteessa esitetyt päätöksen lausumat eivät ole aivan nykytutkimuksen mukaisia. Päätöksessä viitataan perustuslakivaliokunnan käsitykseen saamelaiskäräjälain käsittelystä sen suhteen, että lakiesityksellä pyrittiin täyttämään alkuperäiskansojen yleissopimuksen vaatimuksia. Päätös osoittaa itsessään samaistumisen osalta, ettei näin käynyt tai tavoitteeseen päästy. Nykytutkimus osoittaa lisäksi, että lappalaisten oikeudet on sivuutettu kokonaan aiemmissa ja päätöksen arvioinneissa.

Lisätään sosiaalivaliokunnan esittämään käsitykseen, että lainsäädäntöä pitäisi lähentää jo ennakolta ennen ratifiointia yleissopimuksen vaatimuksiin (lausunto 1/1990 vp.). Lausunnot eivät sido mietinnön laativaa valiokuntaa perustuslakivaliokuntaa lukuun ottamatta.

Kumpikin lausuma on siis vanha ja lähtökohdiltaan nykytutkimuksen suhteen vanhentunut.

SAAMELAISMÄÄRITELMÄN ANALYYSIOSA

Kolmea seuraavaa alajaksoa ei ole sellaisenaan korkeimman hallinto-oikeuden päätöksessä. Nykylaissa olevan määritelmän ymmärtäminen ja sen arviointi on tarpeen, jotta päätöksen johtopäätökset voi käsittää tai tulkita oikein.

Tämän osuuden jälkeen tarkastellaan erikseen vielä saamelaismääritelmän historiallisia vaiheita ennen kuin 1995 saamelaiskäräjälakiin hyväksyttiin nykyinen määritelmä. Historiallisen katsauksen päättää erillinen alajakso, jossa pohditaan tapahtunutta oikeuspoliittisessa tarkastelussa ja arvioidaan historiallista totuutta osana kokonaisuutta.

Näiden kolmen alajakson jälkeen analysoidaan saamelaisen käsitteen tulkintaa korkeimman hallinto-oikeuden päätöksessä.

Lain määritelmä. Saamelaiskäräjälain (974/1995) 3 § kuuluu:
Saamelaisella tarkoitetaan tässä laissa henkilöä, joka pitää itseään saamelaisena, edellyttäen:
1) että hän itse tai ainakin yksi hänen vanhemmistaan tai isovanhemmistaan on oppinut saamen kielen ensimmäisenä kielenään; tai
2) että hän on sellaisen henkilön jälkeläinen, joka on merkitty tunturi-, metsä- tai kalastajalappalaiseksi maa-, veronkanto- tai henkikirjassa; taikka
3) että ainakin yksi hänen vanhemmistaan on merkitty tai olisi voitu merkitä äänioikeutetuksi saamelaisvaltuuskunnan tai saamelaiskäräjien vaaleissa.
Määritelmää voitaisiin kuvata sellaisenaan lakitekstinä seuraavasti. Siinä on osoitettu kolme erillistä ja erikseen tulkittavaa seikkaa, joiden pitää vallita saamelaisuuden toteamiseksi, mikä taas on edellytys vaalirekisteriin merkitsemiseksi. Kohdat eivät ole aivan samanarvoisia, sillä viimeksi mainittu estää oikeudenmenetykset aiempaan nähden ja sitoo hakijan kuulumisen äänioikeutettuun sukuun.

Nämä kovat seikat ovat vaihtoehtoisia. Ne voitaisiin tiivistää siten, että pitää olla tietty saamen kielen osaamista koskeva vaatimus täytettynä tai hakijan pitää olla sellaisen jälkeläinen, joka on merkitty vero- tai henkiluetteloon lappalaiseksi tai pitää olla merkitty äänioikeutetuksi saamelaiskäräjien tai sen edeltäjän vaaliluetteloon.

Samaistuminen on kirjoitettu lakiin näihin alistettuun asemaan, ei siis itsenäiseen asemaan niin kuin se on alkuperäiskansoja koskevassa yleissopimuksessa.

Eri perusteista erityinen on verokanto- tai henkikirjaan merkitseminen. Sen ajateltiin olevan niin tärkeän, että saamelaiskäräjät halusi aikoinaan siihen juuri tietyn vuosiluvun 1875, jolla olisi voitu sulkea uudistilanomistajia pois kelpoisista henkilöistä. Se ei tullut lakiin eikä siitä voitu antaa asetusta, vaikka sitä on todellisuudessa sovellettu.

Tämä asiapuoli on nyt maaoikeustutkimusten perusteella osoittautunut hämmentäväksi perusteeksi koko määritelmässä. Uuden tutkimustiedon mukaan nämä luettelot, jotka määritelmässä mainitaan, eivät koske lainkaan etnisyyttä, liity omistukseen eivätkä mihinkään muuhun kuin osoittamaan, kuka on maksanut veroa lähinnä elinkeinojen tuotosta. Siten yhteys määritelmään on outo nykytiedoilla.

Yhtä lailla koko määritelmä on kriittinen siinä, että siinä määritellään lappalaisuuden perusteella saamelainen sitomalla siihen kieli vastoin historiallista totuutta. Lappalaisiksi ei mainita erikseen poroja omistavia lappalaisia; tällainen määrittely ei ole mikään tarkkarajainen historiallinen käsite, sillä henkilö on vain tyypitelty johonkin ryhmään. Poroja eri lappalaiset ovat käytännössä omistaneet.

Saamen kielen sitominen näin oikeuksien ja alkuperäisyyden kannalta lappalaisuuteen on tavallaan väkivaltainen ratkaisu. Jos sivuutetaan kulttuurinen itsehallinto, joka on sinänsä lain tarkoitus, ja tarkastellaan koko sääntelyä vain eri ryhmien tasa-arvon ja samanlaisen historian sekä saamen kielen synnyn ja alkuperäisyydestä olevan tiedon kannalta, koko määritelmä on kirjoitettu möhkäle ilman suurta ajatusta. Se on päinvastoin sulkenut alkuperäisistä pois siihen alun perin kuuluneet, jota nyt korkein hallinto-oikeus on yrittänyt korjata.

Saamen kielestä todettakoon, että lähinnä kielioppinsa ja rakenteensa puolesta se on suomen kielen sukua. Se on luovuttanut aiemmin suuren määrän sanoja esimerkiksi keskeiseen ja eteläiseen Suomeen. Saamen kieli lienee yhtä vanhaa kuin suomenkin kieli. Saamen kielen ikää ei ole selvitetty tarkalla tavalla.

Mitä muuta kieltä siis lappalaiset oikeastaan ovat voineet asutuksensa ja sen jälkeen puhua. Miksi kyse olisi ollut kieleen perustuvasta etnisyydestä. sen maaoikeustutkimus on kiistattomasti kumonnut juuri ehdottomana osana alkuperäisyyttä ja oikeuksien alkuperää.

Vielä korostettakoon sitä, että kantasaamelaiset nojaavat taustansa kveenitaustaan. Niin on jopa kiertäen suurelta osin tänne myöhemmin muuttaneiden porosaamelaisten kanssa asianlaita. Siksi ajatus jostakin saamelaisuudesta etnisenä tai kielellisenä liikkeenä lain määritelmässä on kumoutunut yhtä kaikki. Sellainen ajatus, että lappalaisuus on nykyisin saamelaisuutta, on väärä ja virheellinen yksinkertaistus vailla oikeus- tai muuta pohjaa ja johtaa vain ehkä tietoisestikin keskustelua harhaan.

3) kohta määritelmää on sikäli tyhjä, että siinä on kyse myös vain jo kerran äänioikeutetuksi todetun suku- ja verisiteestä.

Edelleen voidaan todeta, että alustava nykytutkimuksen mukainen analyysi kertoo lain saamelaismääritelmästä, ettei se ole ajantasainen eikä enää edes oikea.

Sääntely sisältää myös sen jo todetun, alustavan arvion, ettei samaistumisesta esitetty ole oikea kansainvälisoikeudellisen käytännön mukaan. Yhtä kaikki oikeusministeriön asetus määrittelemässä omalla tavalla selvitystä rekisteriin pääsemiseksi johtaa virheelliseen todisteluun, jollei asioilla ole oikeaa asemaa ja suhdetta tässäkin suhteessa siihen, mitä samaistuminen voi tarkoittaa. Se ei ole vain samaistumista yhteen kieleen, josta on epäselvyyttä eri aikoina sen suhteen, mikä pitäisi määritellä oikeana kielenä. Yhtä perusteeton on tulkinta, että etnisyys olisi samaistumisen ehto tai edellytys kirjoitetun historian perusteella. Kieltä käsitellään jäljempänä vielä erikseen.

Saamelaismääritelmän samaistumisen pitäisi olla katto- ja pääperiaate kansainvälisen käytännön mukaan. Nyt se on alisteinen koville tosiseikoille, joita vaaditaan. Sen konkretisoinnille pitäisi riittää yleisluonteisten tosiseikkojen esille tuonti samaistumista koskevan henkilökohtaisen arvioinnin lisäksi. Näin ei nyt siis ole asianlaita.

Saamelaismääritelmän historiallinen kehitys päävaiheineen. Saamelaisasiainkomitea määritteli lappalaiseksi henkilön, jonka vanhemmat tai toinen heistä kotikielenään puhuu tai on puhunut lappia ja joka itse sitä puhuu (1952, 30).

Saamelaisvaltuuskunnasta annetun asetuksen (874 /1973) mukaan käsite saamelainen määriteltiin seuraavasti:
"Saamelaisella tarkoitetaan tässä laissa henkilöä, joka tai jonka vanhemmista tai isovanhemmista ainakin yksi pohjoismaiden saamelaisneuvoston Suomen jaoston vuonna 1962 suorittaman väestötutkimuksen mukaan taikka muutoin todetaan oppineen saamen kielen ensimmäisenä kielenään".

Vuonna 1990 tehdyllä asetuksen muutoksella määritelmään tehtiin kansainvälisoikeudellisen kehityksen sanelemana vähäinen muutos; kielimääritelmää täydennettiin itseidentifikaatiolla. Sen mukaan kielellisten kriteerien lisäksi henkilön edellytettiin pitävän itseään saamelaisena.

Vuonna 1990 luovutettiin ministeri Matti Puhakalle mietintö, joka sisälsi ehdotuksen saamelaislaiksi ja erinäisten lakien muuttamiseksi (Komiteanmietintö 1990:32). Ehdotuksen tarkoituksena oli muun ohella palauttaa saamelaisväestölle oikeus maahan, veteen ja elinkeinoon.

Tämä toi uuden määritelmän elementin tarkasteluun, joka oli poliittinen siinä, ettei se perustunut lopulliseen tutkimustietoon. Tämän pääperiaatteen toteuttamiseksi ehdotettiin, että tilajaotuksen ulkopuolisista alueista eli lähinnä valtion maista muodostettaisiin saamelaisyhteismaa, joka kuuluisi omistusoikeudella lakiehdotuksen nojalla perustettaville lapinkylille. Metsähallituksen roolin olisi korvannut saamelaisten lapinkylien muodostamat metsänhoitoyhdistykset. Oikeuksien saajaksi kaavailtiin niitä kieliperusteisia saamelaisia ja näiden muodostamia paliskuntajaotukseen perustuvia lapinkyliä.

Saamelaisvaltuuskunnan esityksestä perustettiin 1993 suppea virkamiestyöryhmä, joka valmisteli ja teki uuden esityksen saamelaiskäräjälaiksi. Työryhmän mietintö luovutettiin kevättalvella 1994 tuolloin oikeusministerinä toimineelle Hannele Pokalle. Mainitussa esityksessä ehdotettiin saamelaismääritelmää laajennettavaksi kieleen ja itseidentifikaation perustuvasta määritelmästä koskemaan myös henkilöä, joka on merkitty maakirjaan, verokantoluetteloon ja henkikirjaan vuosien 1875-1923 välisenä aikana sekä hänen jälkeläisensä.

Esitys oli poliittinen viimeksi mainitussa suhteessa. Sitä oli niin ikään ehdotuksen aikamäärittely. Lappalaisesta tehtiin näin saamelainen, vaikka käsitteet eivät olekaan toistensa synonyymejä. Tämä määritelmä pelastettiin vuoden 1990 saamelaislakiesityksen raunioilta. Lakiesityksen tarkoituksena oli etupäässä vahvistaa lappalaisten harjoittamien elinkeinojen asemaa niiden henkilöiden osalta, jotka olivat niitä perinteisesti harjoittaneet.

Saamelaiskäräjälain tarkoituksena ei sen sijaan ollut puuttua valtion maihin kohdistuviin vanhoihin omistusoikeuksiin vaan luoda edellytykset saamelaiselle kulttuuri-itsehallinnolle. Näin tämä esitys antaa kuvan todellisista tavoitteista siirtää valtion maihin liittyvät omistusoikeudet ja rasiteoikeudet sekä niiden käyttö saamelaiskäräjälaissa tarkoitetuille saamelaisille ilman laillista saantoa muut poissulkevina oikeuksina.

Kyse oli siten entisten lapinkylien oikeuksien siirtämisestä mainituille henkilöille ilman että siihen oli lappalaisilla osuutta. Tämä johti myös lappalaisliikkeen identifioitumiseen ja sittemmin kovaan kritiikkiin lakiesityksen käsittelyssä eduskunnassa, mikä johtikin eräisiin muutoksiin muun ohessa aikarajoitusten poistamiseen lakitekstistä ja annettavasta asetuksesta.

Saamelaisten kulttuuri-itsehallintoa valmistellut työryhmä rajasi saamelaismäärittelyn vuoden 1990 mietinnön mukaiseksi ja niin vuonna 1995 eduskunnan hyväksymässä saamelaiskäräjälaissa saamelaiskäsite sai sitten nykyisen muotonsa, jota edellä jo käsiteltiin. Ongelmaksi ei ole muodostunut itsehallinto sinänsä vaan saamelaisen käsitteen tulkinta ja sanamuotojen aiheuttamat rajoitukset suhteessa asutukseen ja nykytietoon eri väestöryhmien historiasta yleensä.

Pohdintaa historiallisesta totuudesta. Tällä hetkellä lappalaisten saamenkieliseen väestöryhmään ja suomenkieliseen väestöryhmään kuuluvat asuvat nykyisellä saamelaisten kotiseutualueella samoilla alueilla ja harjoittavat samoja elinkeinoja samoista oikeudellisista lähtökohdista käsin.

Näin ollen ei ole mitään juridisia perusteita erotella heitä pelkästään kielen perusteella eikä myöskään sen perusteella, että kyseisen henkilön esi-isä on maksanut joskus kauan sitten jonkin muun valtakunnan alueella veroa. Tällaisilla liiaksi epämääräisin perustein ei voida katkaista ja lopettaa Suomen puolella sijainneiden lapinkylien osakkaiden perillisten - lappalaisten - oikeutta entisten lapinkylien alueiden maiden ja vesien käyttöön.

Alkuperäis- ja heimokansojen elämänmuodon turvaksi tarkoitettu ILOn yleissopimus ei edellytä tällaisia ratkaisuja, vaan sen pääperiaatteen mukaan on ensin selvitettävä alkuperäiskansalle kuuluvat oikeudet ja sen jälkeen arvioitava lainsäädännölliset menettelytavat niiden turvaamiseksi.

ILOn yleissopimus ei myöskään edellytä saamelaiskäräjien poliittisen johdon valitsemaa linjausta siten, että ensin käytetään lappalaisen kansan yhteinen historiaa hyväksi perusteltaessa ILOn yleissopimuksen ratifioinnin tarpeellisuutta ja sen jälkeen päädytäänkin vastoin historiallisia tosiasioita siirtämään kantaväestölle kuuluvia maa- ja vesioikeuksia Suomen puolella sijainneiden lapinkylien maa- ja vesialueisiin Norjasta ja Ruotsista Suomeen 1800-luvun puolivälin aikaan ja jälkeen muuttaneiden porolappalaisten jälkeläisille selvittämättä lainkaan, ketkä ovat oikeushistoriallisten seikkojen perusteella alueiden todellisia oikeuden omistajia.

Korostettakoon vielä, ettei saamen kielen kulttuurista arvoa tai itsehallinnon suojaa voida vähätellä; kyse on niiden erilaisista vaikutuksista.

Tällainen oikeushistoriaan perustumaton valinta tuntuu sitäkin oudommalta, kun tiedossa on ollut alusta alkaen se, että raja- ja rauhansopimusten perusteella on määritelty, millä edellytyksillä yli rajojen liikkuneiden porolappalaisten oikeudet ovat toteen näytettävissä siinä maassa, johon asianomainen. henkilö asettui asumaan.

Saamelaiskäräjien kannanottoa voidaan pitää tosiasioiden vastaisena: Suomeen muuttaneilla porolappalaisilla ei ole ollut Suomen puolella ennestään jonkinlaisia omistusoikeuteen verrattavia oikeuksia, jotka ILOn yleissopimuksen nojalla tulisi vain vahvistaa. Tällaista rinnastusta voidaan pitää historian väärennysyrityksenä, koska asiakirjojen perusteella ei voida osoittaa, että tällä ryhmällä olisi koskaan Suomen puolella sijainneiden lapinkylien alueilla mitään oikeuksia ollutkaan. Kysymys on oikeuksiaan menettävien perus- ja ihmisoikeussuojasta.

Hyvän esimerkin tästä tarjoaa kuinka maamiehen ja porosaamelaisten talousmuotojen erilaisuudella pyritään selittämään alueelle myöhemmin muuttaneiden porosaamelaisten ”huonompi oikeudellinen asema” ja sen avulla perustelemaan myöhemmin veronmaksun kautta syntynyttä "kollektiivista oikeutta" entisten lapinkylien sisällä olleisiin, siellä ennestään asuneiden lappalaisten omistamiin veromaihin.

Ideologisiksi totuuksiksi ovat kelvanneet jopa sellaiset tekstit, joilla ei ole mitään tekemistä Lapinmaata koskevan oikeushistorian ja juridiikan kanssa. Saamelaismääritelmän poliittisuus näkyy esimerkiksi siten, että siinä menneisyydestä on pyritty löytämään vain yhtä - porosaamelaisten - väestöryhmää edustava näkökulma.

Tällainen on poliittisesti jossakin määrin ymmärrettävää, mutta se synnyttää samalla tietoteoreettisia ongelmia, koska kysymys on meidän aikamme kategorioiden ja valikoitujen käsitteiden siirtämisestä kauan sitten vallinneeseen historialliseen tilanteeseen. Se on myös perusoikeuskysymys.

Joten saamelaismääritelmää koskevassa valmisteluaineistossa ei ole otettu huomioon sitä historiallista tapahtumaympäristöä, josta ryhmän oikeusasema ja oikeudet juontavat juurensa ja jossa ne toimivat.

Saamelaismääritelmän tulkinta. Siihen on palattu tarkasteltavassa päätöksessä. Tulkintaa tarkastellaan jatkossa vain nykyisen lain sanamuotojen pohjalta. Siitä todettakoon tästä lähtökohdasta seuraavaa.

Lain nykyistä määritelmää kuvataan seuraavasti. Päätös rinnastaa itseidentifikaation samaistumiseen, vaikka niiden välinen ero voidaan tulkita ahtaammin lain määritelmän sanamuodon perusteella. Tämän subjektiivisen arvion lisäksi tarvitaan päätöksen mukaan ainakin jokin lain osoittama peruste saamelaiseksi toteamiseen. Nämä edellytykset eli määritelmän kohdat korkein hallinto-oikeus kuvaa kieltä ja syntyperää koskeviksi liittäen käytännössä määritelmän 3) kohdan viimeksi mainittuun, vaikka se on osaksi vain viittaussäännös perustaltaan, kun se viittaa jo kerran tapahtuneeseen rekisteriin hyväksymiseen.

Saamelaiskäräjälain tarkoitus on päätöksen mukaan säätää tarkemmin perustuslain antamasta kielen ja kulttuurin suojasta perinteisine elinkeinoineen. Viimeksi mainittujen osalta jokaista oikeuskysymystä ei ole voitu Suomessa ratkaista toistaiseksi.

Korkein hallinto-oikeus viittaa edelleen siihen, että lain tarkoituksena on ollut kielen lisäksi nimenomaan laajentaa säännöksen piiriin kuuluvien piiriä myös syntyperältään tietynlaisiin ihmisiin. Se on lappalaisiin., vaikka sitä ei suoraan sanota.

Määritelmän sisältö on niin ollen päätöksen mukaan nojata itseidentifikaatioon ja objektiiviseen perusteeseen kieleen ja syntyperään. Rajoitukset tulkinnassa voivat perustua vain saamelaisten sulautumisen estymiseen suhteessa pääväestöön ja kielellisten ja kulttuuristen oikeuksien edistämisen estyminen. Muutoin rajoittamisen pitää olla objektiivista ja kohtuullista.

Tästä päätöksen argumentaatiosta voidaan nyt todeta päätelminä seuraavaa. Pääsyn rekisteriin tulee olla joustavaa. Sen tulee olla aina objektiivista eli sen epäävien perusteiden oikeudellisesti kestäviä ja syrjimättömiä. Edelleen voidaan todeta, että mikään yleinen syy ei riitä päättelemään, että saamelaisten kielellinen tai kulttuurinen itsehallinto olisi uhattu. Mitään ei voida tämän päätöksen perustella päätellä elinkeino-oikeuksien suojasta tai viittauksesta omistuksen toteamiseen. Se on toinen kysymys.

Edelleen, samaistumisen melko vapaa korostaminen lähentää tulkintaa kansainvälisoikeudelliseen ja alkuperäiskansoja koskevan yleissopimuksen tulkintaan. Mikään ei voi ylipäänsä johtaa samaistumiseen valtaväestöön, kun hakijana on kuvatun kaltainen lappalainen, jonka juuret ja asutushistoria sekä kielikin ovat samaa alkuperää kuin vaalirekisterissä jo olevien.

Siten yleisesti jo nämä seikat avaavat rekisteriin pääsyn alkuperäiselle lappalaisväestölle yleislinjauksena. Siitä erillään on pidettävä kuitenkin vielä lappalaisten alkuperäisyyden määrittelyä laajemmin, vaikka tämä päätös on olennainen etappi siinä todisteluketjussa yhdessä tutkimuksen ja identifikaation kanssa.

Edellisessä kappaleessa todettuja argumentaation kulkuja vahvistaa päätöksessä seuraavaksi todettu. Korkein hallinto-oikeus nojaa täysin saamelaiskäräjälain käsittelyssä esitettyyn perustuslakivaliokunnan lausumaan. Sen mukaan suunniteltua asetusta siitä, että eri luettelot, jotka laissa mainitaan, voitaisiin asetuksella rajata vuoteen 1875 ja sitä uudempiin. ei voida antaa. Sellaisen asetuksen antamista perustuslakivaliokunta ei pitänyt mahdollisena.

Eli saamelaisen käsitteen tulkinnassa ei ole mahdollista rajata pois lappalaisiin kohdistuvalla aikarajoituksella ketään. Sellaista valtuutusta ei säädetty lakiin. Tämä tulkintalinja on päätöksessä hyväksytty selkeästi.

Korkein hallinto-oikeus rajaa tarkasteluaan kuitenkin pohjaamatta sitä mihinkään erityiseen seikkaan tai säännökseen. Se katsoo, ettei vaalirekisteriin pääseminen voi olla voin kenelle tahansa mahdollista. Se toteaa, ettei merkintä kuvattuihin luetteloihin voi merkitä automaattisesti vaalirekisteriin pääsemistä. Avoimeksi jää päättelyn se kohta, jossa mainitaan, että aina 1500-luvulta peräisin oleviin viranomaisluetteloihin merkittyjä henkilöiden jälkeläisiä voi olla varsin suuri määrä ja tosiasiallinen yhteys saamelaisiin alkuperäiskansana voi jäädä kielen ja kulttuurin puolesta etäiseksi. Tässä suhteessa olisi voinut soveltaa nykytutkimusta eikä mystifioida lukuja.

Määrää ei ole tiedetty eikä osattu oikein arvioida. Kyse on kuitenkin vain muutamista tuhansista nykyisin saamelaisten kanssa verrannollista elämää elävistä lappalaisten jälkeläisistä.

Kokonaan on sivuutettu se olennainen seikka, että lappalaiset ovat sekä nykyisten lappalaisten että saamelaisten kantasukujen syntyjuuria. Myös pohjoismaisten porosaamelaisten perimä nojaa samaan perusteeseen taustalla osittain.

Tämän asian suhteen korkein hallinto-oikeus ei ole tuntenut asiaa riittävästi eikä se ole voinut voimassa olevan lain sääntelyn kapeus ja rajoitukset huomioon ottaen kokonaisuudessaan ottaa kantaa, vaikka se hakemuksen perusteissa onkin.

Päätöksen päättelyä voidaan arvostella vielä eräiltä muilta osin. Se ei nojaa lappalaisten asemaa koskevaan kokonaistietoon eikä lappalaisten aseman ja oikeuksien tunnustamiseen. Tapauksessa ei ole voitu tai haluttu arvioida tätä valtiolle muutoin ja erikseen kuuluvaa puolta. Sen sivuuttaminen on johtanut osittain siihen, ettei kaikki lappalaisten ja saamelaisten sekä porosaamelaisten asutusta, elämää ja kieltä koskeva nykytieto ole tullut vaikuttaneeksi argumentaatioon oikein tai riittävästi ymmärrettynä.

Hieman ilmaan jää toteamus, ettei mitään ajallista rajoitusta voitaisi asettaa eri luetteloihin kuulumiselle. Sellaisen on juuri perustuslakivaliokunta kokonaan kieltänyt. Viittaus lain tarkoitukseen ei muuta asiaa miksikään muuksi.

Seuraavassa kappaleessa on kuitenkin viitattu kaikkinaisen rotusyrjinnän poistamista koskevan yleissopimuksen valvontaan, jonka yhteydessä Suomen saamelaisen määritelmää on arvosteltu juuri itseidentifikaation painotuksen vähäisyyden vuoksi.

Tähän viittaamalla ja sillä perustellen korkein hallinto-oikeus päätyy siihen, ettei kieltä koskeva vaatimusta voida soveltaa laissa nyt määritellyllä tavalla tiukasti. Se tarkoittaa, että saamen kielen oppiminen ensimmäisenä kielenä on mahdotonta selvittää oikeusministeriön asetuksen olettamalla tavalla ja viranomaisselvityksellä, minkä vuoksi sen osalta on luotettava hakijan selvitys otettava lukuun. Sitä edellyttää juuri itseidentifikaatio ja sen pitäminen lähtökohtana, jonka korkein hallinto-oikeus siis nyt asettaa etusijalle.

Sen jälkeen korkein hallinto-oikeus tasapainoilee nyt omaksumansa uuden lähtökohdan kanssa siten, että se katsoo vanhoja rekisteritietoja tarpeelliseksi arvioida tapauskohtaisesti. Se ei tarkoita kuitenkaan sitä, että jokin vanha rekisteritieto voitaisiin sellaisenaan hylätä eli korkein hallinto-oikeus tämän syrjintäseikan kautta pehmentää rekisterien merkityksen rajaamistaan siten kuin se edellä jo todettiin.

Sen sijaan lappalaisten syrjintää se ei tulkintatehtävänsä rajoissa halua käsitellä.

Muita aiemmin tässä kirjoituksessa esille tulleita oikeudellisia tulkintaongelmia ei korkein hallinto-oikeus käsitellyt, havainnut tai voinut tulkita. Niiden merkitystä se ei siten sellaisenaan poista tai päätös kumoa.

RATKAISUN ANALYYSIOSA

Tuomiolauselma. Siinä yksinkertaisesti todetaan asia tutkitun, valittajan valitus hyväksytyn ja valittaja esitetyn selvityksen perusteella hyväksytyn saamelaisrekisteriin ja velvoitetaan saamelaiskäräjät tekemään tarvittavat muutokset saamelaisrekisteriin äänioikeuden saamiseksi.

Valituksen ratkaisuperusteet. Päätöksessä vaalirekisteriin hakeutunut henkilö oli esittänyt laajaa selvitystä. Hän oli toimittanut arkistoviranomaisen todistuksen siitä, että hän oli 1825 maakirjaan ja veronkantoluetteloon merkityn tunturilappalaisen jälkeläinen. Lisäksi hän oli esittänyt allekirjoittamansa todistuksen, jonka toinen henkilö, poromies, oli todistanut siitä, että hänen äitinsä isä oli puhunut täydellisesti inarinsaamea kotikielenään. Korkein hallinto-oikeus piti tätä todistusta sikäli selvänä, että poromiehen tarkoitus on ollut esittää myös käsityksensä kielen osaamisesta. Selvitystä pidettiin luotettavana. Se ei ollut kielestä esitettynä sinänsä ratkaiseva vaan asiasta muodostunut kokonaiskäsitys. Vaikka vuoden 1825 luetteloihin merkinnän perusteella hakijaa ei voitu pitää yksin määritelmän 2) kohdan mukaan saamelaisena, kokonaisuus ja saamelaisuuteen samaistumisesta esitetty olivat riittävä peruste saamelaisena pitämiselle.

Eräitä seikkoja voidaan havaita. Ratkaisun synteesiä johtopäätösten perustelemiseksi voidaan pitää merkittävänä. Sitä edelsi korkeimman hallinto-oikeuden saamelaisen määritelmästä esittämät tulkinnat, joita jo edellä kommentoitiin. Ratkaisussa korostuu kaikki esitetty selvitys. Siinä korostuu myös samaistumisesta saamelaisuuteen esitetty. Se tarkoittaa kaikkea sitä kielestä ja elinoloista eli elinolojen samanlaisuudesta esitetty historiallinen tieto, vaikka sitä ei sellaisenaan mainita perusteluina. Kokonaisuus viittaa kuitenkin siihen. On muistettava, että korkeimman hallinto-oikeuden on ollut tehtävä ratkaisu suhteessa lain saamelaismääritelmään ja vertaamalla ratkaisua sen sanamuotoihin. Niistä se nyt poikkeaa erilaisilla painotuksilla.

Niitä ovat jo mainitulla tavalla kaikki selvitys, samaistumisen nostaminen etualalle, vertaaminen saamelaisuuteen samaistumisesta, kun se on lain määritelmän pohja eikä yleinen itseidentifikaatio sellaisenaan ja tosiasiassa luopuminen tiukan kielivaatimuksen noudattamisesta sen perusteella, etteivät kieltä koskevat vaatimukset ole olleet historiallisesti selviä kuten muualla tässä kirjoituksessa on asiaa kuvattu.

Näillä perusteilla ratkaisun ydintä voidaan pitää tulkintaa kehittävänä, nykytutkimuksen tietoja taustalla korostavana ja samaistumista korostavana. Se on ennakkotapauksellista ja periaatteellista.

5. Etnisyydestä ja kielestä ratkaisussa

Maaoikeustutkimuksissa ei ole löydetty yhteyttä toisaalta oikeuksien ja asutuksen ja toisaalta etnisyyden tai kielen välillä. Etnisyys liitetään kansaan tai kansanryhmään. Se on kollektiivinen asia. Mainittua kollektiivista omistusta tai oikeutta jossakin muodossa ei ole todettu: kaikki oikeudet ovat yksilön oikeuksia ja sellaisen suojan piirissä. Siten ajatus jostakin kulttuurista tai etnisestä perusteesta oikeuksien perusteena ei perustu tutkimukseen eikä historiaan.

Niin muodoin erilaiset luettelot merkitsevät vähän oikeuksien kannalta. Maakirjoja pidetään eniten selittävinä.

Etnisyyttä ei voi luoda jälkikäteen olosuhteisiin, joissa sitä ei ole ollut. Vakiintuneen tiedon mukaan etnistä omistusta tai asutuksen kieliperustaa ei ole ollut. Kieliperusteiset tai etniset erityislait ovat tulleet esimerkiksi kolttien asutukseen 1900-luvulla. Nykyisinkin lainsäädännössä tämä etnisyys on yleensä tukeva seikka eikä perustava.

Tällä kohtaa kertaamatta voidaan edelleen todeta, ettei varhaishistoria tue saamen kielen erityisasemaa perustavana seikkana. Lapin kielen yleisyydestä ja merkityksestä on toisessa yhteydessä arvioita. Saamen kielen asema on vahvistunut osaksi saamelaisuutta viime vuosisadalla itse asiassa aika myöhään.

Selvänä on edelleen pidettävä, ettei kokonaisuutena identiteetissä eri kansanosien kesken ole ollut suuria eroja. Nämä ilmiöt liittyvät enemmänkin valtioiden rajojen ylitykseen, verotukseen ja muihin seikkoihin oheiskysymyksinä.

Etnisyys ja kielen suoja perustuvat perustuslain säännökseen. Niitä ei siis johdeta saamelaiskäräjälaista enää sellaisenaan. Tästä johtuu, että lappalaiset tarvitsevat edelleen oman identiteettinsä mukaisen kulttuurin tunnustusta valtiolta. Päätös antaa siihen erityisen ja sitovan perusteen.

Päätöksessä ei ole määritelty kulttuurien suojan sisältöä, vain sen itsehallinnon suoja. Siten päätöksestä ei voida johtaa mitään suoraan saamelaisen kulttuurin ja kielen suojan tasosta, sen velvoittavuudesta tai sisällöstä. Sitä ei ole ollut tarpeen määritellä, kun kyse on ollut vain samaistumisesta yleensä tähän lain määritelmän tarkoittamalla tavalla.

Kulttuurin historiallinen jatkuvuus on osa alkuperäiskansan tunnusmerkkejä: lappalaisten osalta se on jatkunut sekä ulkoisesti että muutoin viimeisiin vuosikymmeniin asti. Kulttuuria ovat olleet nimenomaan myös maa- ja elinkeino-oikeudet. Ne ovat kuuluneet elämätapaan, joka on muodostanut kokonaisuuden. Kyse on myös meänkielen suojasta, joka on suojattu vähemmistön oikeutena Ruotsissa erillisellä lailla. Kieli on usein aiemmin vaihtunut valtakieleen.

Saamen kieli on otettu rekisteriin vasta selvästi 1900-luvun kuluessa myöhemmin. Sitä ennen merkintöjä kielestä ei ole juuri ollut. Kieli ei ole ollut keskeinen eri syistä: sillä ei ole ollut suojaa eikä se ole ollut peruste oikeuksille. Toisaalta lappalaisten ja saamelaisten kieli on ollut sama; historiallisia eroja ei ole. Koko etnisyys on syntynyt vasta, kun siitä säädettiin lailla ja sidottiin siihen kieli. Sillä ei voida kirjoittaa uudelleen varhaishistoriaa.

6. Samaistuminen ja yhteinen historia ratkaisussa

Päätöksessä samaistumisen ja itseidentifikaation termien välille on laitettu yhtäläisyysmerkki. Niiden ei kuitenkaan ole katsottu tarkoittavan tai merkitsevän aivan samaa lain saamelaisen määritelmässä ja kansainvälisoikeudellisesti. Vaikka kaikkea etusijaa ei annetaan samaistumiselle korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen tulkinnassa, sen painoarvoa on lisätty aiempaan nähden. Sille on annettu lisäksi arvo irrallaan viranomaisen selvittämisvelvollisuudesta. Siksi siitä voi esittää selvitystä rajoituksitta. Mitään rajaa tai kieltoa ei ole tässä suhteessa esitetty eikä oikeastaan yleisiä oikeusperiaatteitakaan tulkintaa varten.

Samaistuminen on kuitenkin yksilön prosessi suhteessa johonkin yleiseen ja alkuperäisyyteen. Siksi sen osalta motiiveja ei voi yleensä epäillä. Siltä vaaditaan objektiviteettia, joka koostuu pääasiassa asiallisista siteistä historiaan ja asetukseen sekä kieleen. Kielen suhteen rajaa on selvästi hinattu alaspäin eikä syynä ole vähiten se tieto, jota tässäkin on esitelty kieliolosuhteista eri vuosisatojen aikana, jolloin lappalaiset ja saamelaiset ovat eläneet samoissa olosuhteissa.

Samaistumisen olennainen rajoitus päätöksessä on vain sen sisällön määrittäminen suhteessa saamelaisuuteen. Se koskee vain saamelaiskäräjälakin saamelaisen määritelmää nykytilanteessa. Sellaista rajoitusta ei ole lappalaisuudella sinänsä, jollei edellytetä lappalaisuuden ja saamelaisuuden tarkoittavan aivan samaa. Vain kun lappalainen haluaa hakeutua juuri saamelaiskäräjälain mukaiseen vaalirekisteriin, näin on.

Se jättää siten avoimeksi edelleen sen, että lappalaisten on saatava tätäkin suorempi tunnustus oikeuksilleen. Päätös on askel tässä ketjussa. Se on ensimmäinen konkreettinen askel, jonka valtion edustaja on ottanut sitovalla tavalla. Mikään tässä suhteessa ei sellaisenaan kumoa tai muuta saamelaisten kulttuurisia oikeuksia kuten jo on todettu päätöksessäkin.

Voidaan olettaa, ettei kansanryhmien lappalaisten ja saamelaisten samaistumisen välillä voine olla suurta eroa. Sellainen voi kohdistua vain oikeastaan tulevaisuuteen. Voidaan myös päätellä, että kaikki tällaisen kulttuurisen samaistumisen edistäminen sataa yhteiseen laariin. Lisäksi tiedetään, että vuosisatainen perinne on ollut samanlainen kuten kirjoituksen aineistosta selviää eri tavoin sekä myös kielestä.

Jos eroja mainitaan, ne tulevat aste-eroista ja poliittisista, tavoitteellisista eroista. Käytännössä eroja voi olla lähinnä käytetyssä kielessä. Kummankaan harjoittamissa elinkeinoissa tai elintasossa ei ole eroja nykyisinkään. Sitä ei ole myöskään siinä, miten valtio on ryhmiä kohdellut esimerkiksi tilojen perustamisessa.

Lappalaisille on etua määrittää samaistuminen kansainvälisoikeudellisen käytännön mukaan, sillä se on vakiintunut käytäntö ja ottaa lukuun heidän kaikkinaisen historiansa ryhmänä.

Samaistumisen termistä ei ole tarpeen kertoa, mitä se voi tai ei saa sisältää. Se on identiteettiä, joka ilmenee ihmisen elämässä ja elintavassa. Mikään yksittäinen seikka ei voi siirtää eristää.

Samaistumisen ongelmana ei ole se, että tarkastellun päätöksen lappalainen oli tunturilappalainen. Se on ollut yksi ajankohdan mukainen elintapa viranomaiskohteluineen.

Samaistumisessa on oikeastaan aina olennaista se, että hakeutujat toimivat asiakirjojen perusteella täydentäen niitä omilla selvityksillään. Se on ollut ikiaikainen kveenien tapa elää ja toimia: nojata asiakirjoin ja sopimuksiin. Itse asiassa tässä suhteessa Suomen käytäntö saattaa jonkin verran poiketa muista pohjoismaista ja ehkä eniten Norjasta. Norjassa eivät aina sopimukset ja laitkaan ole estäneet valtion oikeuksiin puuttuvia toimia.

Edelleen on selvää, että identiteetti, joka on samaistumisessa olennaista, voi muuttua ja painottua eri aikakausina eri tavoin. Siitä ei voida kuitenkaan koskaan luopua: se korostuu uhkien kasvaessa. Se saa poliittisia muotoja samalla tavalla.

Samaistumisen käsitettä on vaikea ymmärtää ilman alkuperäisyyttä lapinmaassa. Se on osa sitä ja sen ilmaisumuoto enemmän kuin mikään muu seikka. Siksi sillä pitää olla sitovan yleisperiaatteen asema, ja sen pitää olla yleinen melko väljä tai laaja periaate. Päätös ei ole tämän perustavoitteen kanssa sinänsä ristiriidassa. Eikä päätöksen tarkoitus ole ollut asian kaikkinainen arviointikaan.

Todettakoon täsmentävänä seikkana päätökselle se, ettei voida ajatella, että sinänsä jokin asiatavoite voisi estää kenenkään alkuperäisyyden tunnustamista. Siten päätöstä ei voida tulkita koskaan niin, että se estää jonkun alkuperäisyyden. Sellainen asia on lainsäätäjänkin ohjailtavaksi liian suuri asia, puhumattakaan lainkäytöstä. Rajoja voidaan esittää vain säädetyn lain osalta. Tähän eroon korkein hallinto-oikeus ei ole kyennyt kiinnittämään huomiota pohdiskelussaan.

Silti annettu päätös on vaihe itseidentifikaation kulussa Suomen Lapissa. Se saa jatkoa epäilemättä. Vaikka se on subjektiivinen asia, sen tunnustamiselle on yhteiskunnallinen ja perusoikeuksista johtuva, selkeä tarve.

Samaistumisen kannalta avainkysymyksiä päätöksessä on se, onko kyse vain nykyisen lain kohtien tavanomaisesta tulkinnasta vai onko kyse jostakin tulkinnallisesta tai säännöksen soveltamista koskevasta seikasta, joka poikkeaa aiemmasta.

Samaistuminen on keskeisessä asemassa koko päätöksessä. Se johtuu sen yleisestä merkityksestä ja tulkinnallisesta asemasta, joka sillä pitää olla koko itseidentifikaatiossa. Samaistuminen on tässä jossain mielessä suppeampi kuin kansainvälisoikeudellinen itseidentifikaatio. Se johtuu luonnollisesti siitä, että nykyinen saamelaisen määritelmä on kirjoitettu lakiin erillään itseidentifikaatiossa laajassa merkityksessä, jolloin vain se riittää alkuperäiskansaan kuulumiseen. Nykylain tavoite on toinen: siinä on lappalaisten oikeusasema sivuuttaen tavoiteltu vain saamelaisen määritelmälle sisältöä, joka soveltuisi haluttuihin tarkoituksiin. Siitä nykyinen tutkimustieto antaa perusteita poiketa jo todetulla tavalla.

Pohjana tarkastelulle on perustuslain 17 §:n 3 momentin antama suoja. Se nimenomaan antaa kulttuurisen itsehallinnon. Se suojaa saamelaista kulttuuria. Sen kanssa ei voi olla ristiriidassa käsitteellisesti toisen kansanryhmän lappalaisten alkuperäisyys koskaan eikä missään suhteessa.

Siten myöskään alkuperäisyyttä ei voida rajata päätöksessä ilmaistuilla periaatteilla tai viittauksilla lain tarkoitukseen tai hallituksen esitykseen. Oikeastaan lienee niin, ettei edes lain määritelmä voi asettaa tässä suhteessa mitään rajoja perus- ja ihmisoikeuksien vaatimuksista. Se voi vain rajoittaa sitä, ettei jonkun oikeuksien tunnustaminen ole peruste sille, että muiden oikeudet heikkenisivät.

Siksi on kaksi eri asiaa: tunnustaa jonkun oikeusasema ja tunnustaa jonkun toisen oikeudet. Konkretisoiden on niin, ettei lappalaisten oikeusaseman alkuperäisyyden, identiteetin tai oikeuksien tunnustaminen ole sinänsä estettävissä saamelaisen aseman, oikeuksien tai kulttuurin tunnustamisella muutoin. Ne ovat eri asioita ja yhteen sovitettavissa.

On kuitenkin selvää, että saamelaisen määritelmää tulee selkiyttää. Siihen on sitä suurempi paine, mitä ilmeisemmin aiotaan todella alkuperäiskansoja koskeva yleissopimus ratifioida. Siihen on niin ikään sitä suurempi paine, mitä selvemmin nykyinen määritelmä diskriminoi lappalaisia samanlaisen historian jälkeen. Siihen on edelleen sitä suurempi paine, mitä läheisempi yhteys määritelmällä on missään yhteydessä erilaisiin oikeuksiin ja niiden käsittelyyn sekä tunnustamiseen.

Näitä asioita koskevat selvitykset ovat siten vasta edessä.

Voitaneen sanoa että voittajia ovat tapauksen pohjalta saamelaiset, lappalaiset, suomalaiset ja totuus. Lyhyesti sanottuna demokratia voitti. Nykyisessä yhteiskunnassa yleensä se, joka ryhtyy puolustustaisteluun, häviää sen. Tässä taistelussa vain politiikka - joku sanoisi väärä politiikka - menetti. Sen sijaan ketään ei voida lukea - ei edes vailla suojaa olevaa valtiota - menettäjäksi sen vuoksi, että lappalaisten historialle tunnustetaan kansallinen oikeutus valtion puolesta. Mikään ryhmä ei menettänyt sen vuoksi oikeuksiaan.

PÄÄTÖKSEN ERI VAIKUTUSTEN ARVIOINTIOSA

7. Vaikutus saamelaiskäräjiin ja sen johtamiseen

Korkeimman hallinto-oikeuden päätös on tympeä saamelaiskäräjille monellakin tavalla. Saamelaiskäräjien asiassa tekemä päätös oli riittämättömästi perusteltu. Vaaliasiat käsitellään Suomessa yleensä kiireellisinä. Ne käsitellään myös hallintotuomioistuimissa perinteisesti tarkasti ja menettelyvaatimukset ovat muusta hallinnosta poiketen tarkkoja. Sinänsä annettu päätös muuttaa saamelaiskäräjien hallintokäytäntöä, sillä sen samankaltaisten päätösten tekeminen jatkossa voi johtaa virkavastuun toteutumiseen.

Saamelaiskäräjille päätös on vaikuttava siinä, että se muuttaa yleistä äänioikeuskelpoisuuden tulkinnassa noudatettua linjaa. Voidaan pelkistää siten, että aiemman pyrkimyksenä ollutta vaalirekisteriin hyväksymisen torjumisen tai kriittisyyden sijaan nyt tehdyn päätöksen mukaisesti äänioikeuskelpoisuuden tulkinnan tavoitteena on selvittää, miten henkilö voi rekisteriin päästä, onhan hän jo hakemuksella ilmaissut sellaisen samaistumistarkoituksen.

Koko tulkinnan tarkoitus on muotoiltu uudelleen. Hakemuksella pyritään rekisteriin eikä käsittelyn tarkoitus ole muuta kuin tutkia sen edellytykset. Itse samaistumisen edellytyksiä käräjät eivät voi enää asettaa uusiksi tai yleensä kyseenalaistaa.

Tämä on isku sovelletun saamelaisideologian noudattamiselle. Pitää kuitenkin hyväksyä se, että kyse on julkisesta autonomisesta järjestelmästä, jonka pitää olla tasapuolinen ja avoin,. Ei voi olla salaisia tai kätkettyjä perusteluja. Ja ideologiakin on kärsinyt vain, jos oletetaan sen tavoittelevan uutta valtajärjestystä ja uusia oikeuksia.

Päätös myös linjaa tulevaa vaalirekisterikäytäntöä uudella tavalla. Rekisteri tulee kiinnostavaksi, kun siihen pääsy ei ole sattumanvaraisesti ennakoitavaa. Sen osalta tilanne selkiytyy.

Yksittäisen hakijan kannalta - hakija on aina yksityishenkilö - tärkeää on edelleen, että hakija voi luottaa oikeusharkintaan, johon valinta perustuu.

Samalla korkein hallinto-oikeus on viitoittanut tietä sille, mitä näyttöä vaaditaan. Sen olennaisen aspekti on, että näytön esittää hakija ja että hänen käsityksensä samaistumisesta on ratkaiseva, ei käräjien ja päättäjän. Asiasta on esitettävä selvitystä. Toisaalta viranomaisen selvittämisvelvollisuutta on täsmennetty.

Voidaan sanoa edelleen, että valitustapauksessa esitetty selvitys ylittää tavanomaisen sen vuoksi, että hakija ja valittaja halusi uuden tutkimuksen ja noudatetun käytännön valossa saattaa asian aidosti täysin uuteen harkintaan siihen nähden, miten ja mitä korkein hallinto-oikeus harkitsi vuonna 1999, kun se hylkäsi hieman yli 1000 valitusta rekisteriin pääsystä. Valittu tie oli oikea joka suhteessa. Jatkossa tällaista ei voida vaatia enää. Todettakoon vielä, että valittajat toimivat asiakirjoja ja tutkimuksia korkeimmalle hallinto-oikeudelle yli neljä kiloa.

Näin voidaan todeta, että jatkossa hakemuksia voidaan hyväksyä aiempaa alemman kynnyksen mukaan. Ratkaisevaa on asiakirjaselvitys ja hakijan oma selvitys samaistumisesta.

Saamelaiskäräjien on muotoiltava politiikkaansa ja lähtökohtiaan uudella tavalla päätöksen jälkeen. Se avaa samalla uuden mahdollisuuden lappalaisten ja saamelaisten yhteistyöhön. Se johtanee samalla vanhan kaartin vaihtumiseen käräjien johdosta.

Korkeimman hallinto-oikeuden päätös on karmeaa luettavaa saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvelle. Hän laittanee aiemman perusteella päänsä pensaaseen, ellei eroa välittömästi. Voidaan ennakoida, ettei kohta pidettävien saamelaiskäräjien vaalien jälkeen hänellä ole tulevaisuutta. Puheenjohtajan toimintaedellytykset ovat heikenneet suuresti.

Käytännössä vaalirekisteriin otetaan tulevina aikoina ehkä enintään joitakin satoja uusia jäseniä sen mukaan kuin hakijat ovat voineet selvittää taustojaan. Merkittävää tulee olemaan, että esimerkiksi Sodankylän metsälappalaiset voivat hakeutua rekisteriin, jonka edellytys ei ole juuri saamelaisalueella asuminen. Metsälappalaisten identifikaatio on vahva. Hyvin usein heidän esi-isänsä ovat nimenomaan puhuneet tunturilappia tai -saamea. Se on selvittämällä usein selvää, että ovat asuneet alueellaan jo vuosisatoja.

Saamelaiskäräjien on muutettava linjauksiaan ja politiikkaansa sovinnolliseksi aivan pian. Tapausta viitoittavat aiempaa tuntuvammin saamelaisten ja lappalaisten yhteinen historia ja elinolot, jotka sinänsä jo tunnetaan. Nämä muutokset alkavat jo siitä, että lappalaisia pääsee ja siirtyy rekisterin jäseniksi, vaikka vaalit nyt ehditään jo käymään pitkälti uusin ehdokkain mutta vielä vanhalta äänestäjäpohjalta.

8. Yleisvaikutus pohjoismaisiin kveeneihin

Kveenit ovat asuttaneet Pohjolan pohjoisinta osaa Norjassa, Ruotsissa ja Suomessa. Alue on levinnyt pohjoisen suuntaan, jos kartalla Torniota pidetään viuhkan eteläisenä pisteenä. Näin on ollut ainakin toista tuhatta vuotta. Vanhimmat kertomukset ovat itse asiassa aivan aja laskun alusta Pliniuksen (77), Tacituksen (98) ja Orosiuksen (s. 380) teosten kertomina. Sama koskee myöhempiä tarinoita, jotka ovat aiempia yksityiskohtaisempia.

Tällaisia eurooppalaisia karttoja on 800-luvulta aina 1740-luvulle. Ne vahvistavat historian kertomuksia alueen asutuksesta. Asujia on kutsuttu yleisesti kveeneiksi mutta myös finneiksi ja fennoiksi ajankohdan mukaan.

Ruotsi ja Norja ovat hyväksyneet kveenit lappalaisten edeltäjinä vähemmistöksi toisin kuin Suomi.

Kveenejä ovat alun perin Pohjois-Norjaan muuttaneet, jotka siirtyivät sinne Tornionlaaksosta ja muualta Lapin alueelta; he eivät siis ole Norjaan muuttaneita suomalaisia yleensä.

Kveeni on yhteisnimitys asiakirjojen pohjalta kaikille pohjoismaisille lappalaisryhmille. Suomen osalta voidaan käyttää termiä lappalainen, joka on vakiintunut kuvaamaan samaa asutushistoriaa saamelaisen käsitteen kanssa. Sen moderni sisältö viittaa siis vain kielen kautta tapahtuvaan määrittelyyn, sillä vielä 1700- ja 1800-luvulla lappalainen viittasi molempiin lukuun ottamatta sitä, että porosaamelaiset tunkeutuivat laiduntamaan Suomeen aina lokakuulla talveksi Norjan laidunten ehtyessä. Se perustui 1751 Strömstadin rajasopimukseen, ja se loppui käytännössä 1852 rajasulkusopimukseen.

Kveeniä on myöhemmin kutsuttu yleisesti lantalaiseksi tai lappalaiseksi, vaikka ensin mainittu on viitannut tilan omistajaan eikä siten ole osuva.

Varmuudella tiedetään, että kveenit ovat asuttaneet aluettaan jo 800-luvulla; alue oli Kvenland; norjalaiset ovat käsitteen tunteneet jo muinaisista ajoista ja se viittasi Ruotsin vallan alaisiin, Lapinmaata ja Tornionlaaksoa asuttaneisiin, joiden hallitsema alue voitiin rajata ja löytää vanhoilta kartoilta ja kertomuksista.

Kveenimaan asutushistoria on erityinen: toisin kuin eteläistä Suomea, Ruotsi ei koskaan vallannut aluetta Kemin Lapin ja Tornionlaakson alueilla.

Vielä voidaan täsmentää, että kveenien edusmiehiä olivat birkarlit, jotka hallitsivat Lappia kuninkaan kanssa tekemänsä valtiollisen sopimuksen pohjalta aina 1328 lukien, kunnes kuningas alkoi verottaa myös heitä 1500-luvun puolivälissä. Kveenit jatkoivat asumistaan alueilla.

Tämän päivän kveenejä ovat siis lappalaiset, joihin historiallisesti ovat lukeutuneet saamelaiset. Saamen kieli on ilmestynyt rekistereihin aluksi 1900-luvun alussa esimerkiksi Enontekiöllä ja sitten vasta 1960-luvulla systemaattisesti henkilön kotikieltä kuvaamaan. Siten saamelaisuuden yhdistäminen kieleen on myöhäinen seikka ja ilmiö. Lappalaiset ovat puhunet vuosisatojen kuluessa samaa kieltä kuin nykyiset saamelaiset.

Suurin ryhmä Suomessa alkuperäisen väestön ulkopuolella ovat paimentolais- eli porosaamelaiset, jotka ovat muuttaneet suurin joukoin Suomeen pääasiassa Norjasta 1800-luvulla eri vaiheissa.

Seuraavassa otetaan esille Norjan kveenit, jotta voidaan kuvata sitä kehitystä, joka on vallinnut Norjassa ja miten Norjan valtio on toiminut suhteessa Norjan kveeneihin vieden heiltä käytännössä oikeudet.

Sen vuoksi on toivottavaa, että Suomen tapaus herättää uudelleen Norjassa keskustelun valtion toiminnasta Norjassa. Olkoonkin, että sen valtion historia on eri kuin Suomen tai Ruotsin. Ruotsista ei voida havaita yhtä tylyä historiaa kuin Norjasta. Norjassa valtio on tietoisesti ja poliittisesti pyrkinyt kumoamaan kaikki kveenien talousoikeudet. Siinä suhteessa nyt Suomessa tehty päätös on kiinnostava perustuessaan tosiasiassa yhteiseen historiaan ja elinoloihin.

Nämä seikat ovat kiinnostavia myös, kun keskustellaan pohjoismaisesta saamelaisuudesta tai väitetään olevan pohjoismaissa yhtenäinen saamen kansa tai kun suunnitellaan jopa yhteisiä valtiosopimuksia. Niiden tie on ohdakkeinen.

Seuraavassa kuvataan lyhyesti Norjan kveenien tilannetta. Se herättänee ajatuksia Norjan tiestä.

Norja on liittynyt ILOn alkuperäiskansoja koskevaan yleissopimukseen. Samoin on tehnyt Grönlannin eskimoiden vuoksi Tanska. Norja oli ensimmäinen valtio, joka yleissopimukseen liittyi.

9. Norjan kveenien oikeuksien nykytilanteesta

Norjan valtio lunasti jo  13-14 vuotta sitten alkaneella ja noin 11 vuotta sitten päättyneellä prosessilla Seppolan kylän osalta oikeudet pois lukuun ottamatta laiduntamisoikeutta (lampaat) ja kalastusoikeutta (merellä) ilman lunastuskorvausta; tilat jaetaan valtiontiloiksi ja yksityisiksi tiloiksi; valtion metsää ei ole muilla saamelaisalueella. Tämä tapahtui valtion aloitteesta; vastaavat prosessit ovat olleet käynnissä Tromssasta etelään päin.

Korkein oikeus (HD) totesi Kofjorden –tapauksessa, että paikallisen oikeus on sama kuin saamelaisten oikeus. Se vahvisti saamelaisille manttaalit; näin on vaikka kveenit ovat asuneet Norjassa ennen 1500-lukua ja siitä jatkuen yhtenäisesti.

Muutos tapahtui Norjassa jo kauan sitten kun Norja erosi Ruotsista kohta lähes 530 sitten, kun Kalmarin unioni hajosi. Kalmarin sota loppui 1611. Ruotsin kuninkaan vaikutus kohdistui vain Ruotsin puolella oleviin. Tanska ja Norja erosivat 1600-luvulla ja Ruotsi sai Norjan Tanskalta 1813, minkä jälkeen Norja itsenäistyi 1905.

Tanska ei hyväksynyt nähtävästi missään vaiheessa birkarlien lainsäädäntöä; Tanskan kuningas piti Ruijaa sotasaaliina. Norja on joutunut kuitenkin historian eri vaiheissa ottamaan kantaa Suomesta tulleiden kveenien asemaan ja oikeuksiin. Nämä kun laidunsivat, kävivät kauppaa ja kalastivat Jäämerellä oikeuksiensa puitteissa.

Pohjois-Norja oli alun alkaen Tanskan kuninkaan henkilökohtaista omaisuutta ja vähitellen alettiin myydä 1660-luvulta maaomaisuutta suurherroille; osa jäi myymättä Finnmarkin alueella ja tämä ilmenee myös maakirjoista; muut eli farmarit ostivat näiltä suurtilallisilta maa-alueita ja oikeuksia sittemmin. Norja sääti 1890-luvulla lain, että vain norjankieliset saivat omistaa maata.

Nyt Norjan valtio ei saa myydä tai vuokrata porohoitoon tarvittavia maita eikä voi niille edes rakentaa; aina pitää rakentaa vain pisteittäin. Asiaa sääntelee poronhoitolaki.

Kaiken kaikkiaan Norja aloitti kveenien oikeuksien poistamisen jo 1850-luvulla maalakeja muuttamalla useasti; mainittu laki kumottiin vasta 1965 ja siihen asti valtiolla oli pakkokeinot kveenien maiden lunastukseen. Norjassa ei ollut valtion menettelyyn vain taloudellisia syitä kuten Suomessa; siellä se oli osa historiaa ja sen syitä. Finnmark ei ole ollut perinteistä Norjaa.

Kveenien oikeuksien poistaminen kesti noin sata vuotta; 1760-luvulla tuli kruunun tuomio erityisoikeuksista; asiaa sääntelee Lappecodisellen (14 §) lähes 160 vuotta sitten eli se oli annettu jo ennen Norjan itsenäistymistä. Rajajokisopimuksessa on säännelty valtaamisoikeudet.

Porojen hoitaminen kiellettiin jo sata vuotta sitten muilta eli lantalaisilta. Sodan jälkeen poistettiin vapaa metsästysoikeus ja lopullisesti noin 27 vuotta sitten. Aluksi piti maksaa 5 kruunua per vuosi oikeudesta ja kyläläisten 5 kruunua per vuosi (metsästys- ja kalastusoikeudesta) sekä kylän ulkopuolisten 100 kruunua per vuorokausi kalastusoikeudesta.

Vielä noin 25 vuotta sitten kveeneillä oli oikeus kalastaa omassa joessa, sitten tuli maksu, ja lopulta poistettiin koko oikeus. Esimerkiksi kveeneillä oli oikeus ottaa kruunun puita aluksi, sitten tarvittiin lupa, se tuli osittain maksulliseksi ja lopulta oikeudet vietiin vuoden 1993 Norjan metsähallituslailla.

Nyt siis norjalaisilla ja kveeneillä on jäljellä jokamiehen kalastusoikeus 400 metriä jokisuusta kumpaankin vuonon rannan suuntaan ja jokisuutasosta myös ulapalla.

Norja jakaa maat kahtia: kalmarin maat (tulkintoja, käytäntöä) ja muut maat; jälkimmäisiä ovat kveenikylien maat. Edelliset ovat kruunun henkilökohtaisia maita. Norja osti viimeksi mainitut oikeudet pakolla; 1992 päättyi oikeudenkäynti, jossa todettiin, ettei mitään paikallisen oikeuksia ole enää olemassa.

Hannele Jönsson-Korholan ja Anna-Riitta Lindgrenin tutkimuksesta Monena Suomi Maailmalla. Suomalaisperäisiä kielivähemmistöjä (2003) saa kattavan kuvan siitä kehityksestä, jolla Norja on vastustanut kveenejä ja näiden omaa kieltä. Tämä tutkimus tukee edellä muutoin kuvattua Norjan kehitystä. Norjaa ei vaikea kuvitella Suomen toimintamalliksi maaoikeuskysymysten ratkaisemisessa.

Norja ei ole ollut mikään mallimaa. Siksi Suomen ratkaisu on kiinnostava. Se voi vielä lähinnä teoriassa johtaa kahden samanperäisen asutushistorian yhdentymiseen.

10. Oikeusministeriön toiminta jatkossa

Suomessa ei ole tapana tehdä häpeän vuoksi itsemurhia niin kuin eräissä Aasian valtioissa. Häpeän aika ja paikka on silti nimenomaan oikeusministeriössä. Sellainen tilanne on päätöksen jälkeen ja muutoin monella tapaa.

Oikeusministeriö rahoitti maaoikeustutkimuksen muutama vuosi sitten (-2007). Se ei ole sen tuloksia oikeastaan analysoinut. Valtion puolesta nämäkin tutkimukset huomioon ottaen korkein hallinto-oikeus lienee niihin perehtynyt.

Oikeusministeriön asiaan liittyvät henkilövalinnat eivät ole sitä sallineet. Sen edustajat eivät ole yleensä läsnä tilaisuuksissa, joissa on käsitelty lappalaisten oikeuksia. Se ei ole ollut oikein aidosti kiinnostunut kentän viimeaikaisista tapahtumista ja vallitsevasta ajattelutavasta. Tällaista on perin vaikea ymmärtää ministeriön yleisen luonteen ja kansanvallan kannalta.

On myös muistettava, että kaikki tähänastiset ministeriön yritykset ratkaista alkuperäiskansoja koskevan yleissopimuksen ratifiointiedellytyksiä ovat epäonnistuneet. Siihen on mennyt jo viitisentoista vuotta. Yrityksiä on tarpeetonta eritellä niiden tulosten mahdottomuuden ja puuttuneen luottamuksen sekä ratkaisemattomien oikeuskysymysten vuoksi.

Yleisesti voidaan todeta, että perustuslakivaliokunta on ollut ministeriötä paremmin perillä asiain tilasta, Lapin asutushistoriasta ja etenkin lappalaisten oikeusasemasta tuona aikana. Se on myös perehtynyt asiaan tutustumismatkoilla ja seminaareilla väestön kanssa suoraan. Senkin tietämykseen ja asian hallintaan eduskunnan vaihtuminen tuo rasitteita.

Korkeimman hallinto-oikeuden antaman päätöksen jälkeen tilanne on muuttumassa valtion kannalta. Itse asian lisäksi oikeusministeriön on tarpeen hankkia koulun penkille asettumalla kokonaan uutta tietämystä asiasta, tarpeen mukaan vaihtaa asiaa käsittelevät virkamiehet kokonaan ja hankkia uusi asenne syrjinnän ja vieromisen sijaan. Siksi oikeusministeriön perusasennetta voi kuvata vuosien ajalta.

Itse asian osalta voidaan todeta seuraavaa. Jos poliittisesti aiotaan viedä asiaa eteenpäin, on ehdoton edellytys sille, että asiaa valmistelee aidosti kaikista ryhmistä siis sekä lappalaisista että saamelaisista koostuva asiantuntijaryhmä, ja kaikkien edustus on mukana. Kuulemiseen ja osallistumiseen ei kelpaa muu vaihtoehto.

Selvitys tulee perustaa eri väestöryhmien nykyisiin ja puuttuviin oikeuksiin ja oikeusaseman analyysiin. Pohjana on samanlainen historia, asutus ja elinolot sekä saamelaisalueella että sen ulkopuolella, mikä kuuluu myös tarkasteluun.

Oikeusministeriön asiaa koskevia käsityksiä ja asennetta viime vuosilta on vaikea ymmärtää: miten asiantuntijaministeriön tehtävä on voinut olla vastustaa jonkun oikeuksia siten kuin on tapahtunut. Se on ollut suoranaista valtion yhteen kansanryhmään, tässä tapauksessa asutuksen ja historian pohjalta, kohdistunutta syrjintää. Se on ollut aika anteeksi antamatonta joka suhteessa. Nyt on aika anteeksiantoon, jos toimintatapa muuttuu. Valtion oikeuksia koskevat, tulevat selvitystehtävät ovat siksi suuria.

Korkeimman hallinto-oikeuden päätös ei ole pelkkä viesti tai signaali tapahtuneesta. Se muistuttaa Norjan kehityksestä siinä, että siellä saamelaisten keskeiset oikeudet poronhoitoon on vahvistettu lainkäytössä vuosien kuluessa ja jo ennen yleissopimuksen ratifiointia.

Tehty päätös on jo vähintään välillisesti valtion puolelta tunnustus lappalaisten alkuperäisyydestä, vaikka siinä ei ole ratkottu yksittäisiä oikeuksia, mutta se koskee olennaisella tavalla itseidentifikaatiota.

Tässä tapauksessa lappalaisia, heidän asutustaan, tilahistoriaansa ja muuta verrattiin saamelaisten vastaavaan siitä syystä, että mittapuuna oli lain saamelaisen käsite. Historia sai merkitystään nyt oikeudellisen tiedon ja lain sisällön kautta, kun lainsäätäjä ei ollut sitä tehnyt, vaikka se luonnollisena toiminut olisi kuulunut sille.

Prosessi on kuitenkin tuttu monesta muusta maasta ja vanhan historian vaikutuksen tunnustamisesta. Historia on eräällä tavalla oikeustosiseikka, jonka kautta voidaan normeja harkita myös uudessa tilanteessa. Historian kulku ei kuitenkaan voi määrää oikeuksia sellaisenaan, vaan se tulos syntyy oikeusjärjestyksen kautta. Rajanveto voi olla kuitenkin hiuksen hienoa.

Erikseen käsitellään ratifioinnin edellytyksiä pääkohdiltaan. Ne ovat ensi sijassa valtion toimia. Ne ovat nimenomaan toimia, joita korkeimman hallinto-oikeuden päätös nyt edellyttää osana ratifiointia mutta myös jo siitä erillisenä.

Niistä päättäminen on edellytys sille, että valtio lopettaa lappalaisiin kohdistuvan vuosisataisen diskriminoinnin ja astuu uudelle aikakaudelle. Tutkimuksen ja korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen jälkeen alkavat edellytykset ja velvoitteet olla olemassa tällaiselle vaiheelle.

Kyse on suuresti siitä, että poliittisesti tehdään se, mitä on tehtävä. Ilman sitä ei ole alkuperäiskansoja muutoin halkovaa ratifiointia.

Sen osia ovat oikeusministeriön ensisijainen hanke muuttaa saamelaisen määritelmää joustavaksi, jossa keskeisin peruste on itseidentifikaatio ilman tiukkoja rajoja. Samalla on ratkaistava lain alueellinen soveltaminen. Se ei ole enää pelkkä kysymys saamelaisten itsehallinnosta; ratkaisuvaihtoehtoja on kuitenkin monta.

Myös saamelaisrekisteriin valinnan saattaminen puolueettoman ja riippumattoman menettelyn kohteeksi on otettava harkintaan aiemman huonon kokemuksen vuoksi. Annettu päätös on ollut myös testi oikeusministeriön asetustasoiselle säädökselle rekisteriin hakeutumisesta ja tarvittavista asiakirjoista. Sekään ei ole osunut aivan täsmällisesti tapaukseen. Ylipäänsä tämän asetustason tekstin sitovuus ja vaikuttavuus on rajallista suhteessa samaistumiseen, jota sovelletaan. Tämä on harkitsematta itse säädöksessä.

Oikeusministeriön ja eduskunnan on nyt varattava määrärahat kiireellisesti lappalaisten sukuselvitysten ja tilahistorian ja asutuksen selvittämiseksi. Se on asiakirjaselvitystä ja arkistotyötä, josta peruslappalainen ei selviä yksin. Se on valtion kompensaatio välittömästi koetulle vääryydelle ja virhearvioinneille perusoikeuksien edistämisen lisäksi.

Muussa tapauksessa oikeusministeriön toiminta alkaa näyttää entistä omalaatuisemmalta jatkossa. Tähänastinen kokemus valitettavasti surkuhupaisella tavalla näyttää jo nyt siltä, että oikeusministeriö on saatu kiinni rysän päältä ja täysin kestämättömällä tavalla sen toiminnan ytimeen kuuluvassa asiassa. Siitä eivät kunnian ylistykset seuraa. Se on saatava myös laajalti kansan tietoon.

11. Kveenien tunnustaminen vaalirekisteripäätöksen jälkeen

Korkein hallintotuomioistuin on tosiasiassa laittanut päätöksensä pohjaksi saamelaisten ja lappalaisten samankaltaisen ja -aikaisen asutus- ja elintapahistorian. Se on epäsuorasti tunnustanut kummatkin ryhmät. Sen pohjalta se on hyväksynyt viitaten kansainvälisiin asiakirjoihin samaistumisen perustana saamelaisuudelle. Sama peruste on myös alkuperäiskansan määritelmän yleisenä edellytyksenä ILOn yleissopimuksen mukaan.

Olemme siten tilanteessa, jossa valtion ylintä lainkäyttövaltaa käyttävä hallintotuomioistuin on laajennetussa kokoonpanossa harkinnut edellisiä seikkoja. Se on ne myöntänyt ja asettanut päätöksensä perusteiksi. Siten se on jo sitonut valtion kantoja vaikuttavalla tavalla.

Korkeimman hallinto-oikeuden päätös ei ole poliittinen päätös, se on oikeudellinen päätös tietyn lainsäädäntötilan vallitessa. Demokratia ei voi elää kauan tilassa, jossa vain oikeusistuimilla on valtiosäännön kannalta pätevä asiain tila, jota poliittinen päätöksenteko ei tunne. Kyse on perusoikeuksien kannalta omalaatuisesta tilanteesta. Se voisi olla valtiollisen syvän perusoikeuskriisin paikka. Valtio on kohdistanut tiettyyn kansanosaan sortoa, syrjintää ja se on sanottava rasistista passiivisuutta.

Kyse on nyt seuraavaksi poliittisista keinoista, joilla vaikuttaa valtioon ja sen toimiin. Ensinnäkin, lappalaisten oikeusaseman ja oikeuksien tunnustaminen on väistämätöntä ja välttämätöntä. Suomen valtiolla ja sen edeltäjillä on takanaan useita vuosisatoja lappalaisten ja heidän edeltäjiensä syrjintää.

Nyt valtion on tunnustettava lappalaisille alkuperäiskansan asema ja sitä kautta oikeudet tai lappalaisille eli heidän edeltäjilleen ja pohjoismaisittain kveeneille erityisoikeuksien ja historiallisen aseman perusteella vähemmistön ja erityisoikeuksien mukainen, rinnastettava asema oikeuksineen tai valtion on tehtävä jokin muu ratkaisu, joka on edellytys edelleen myös yleissopimuksen ratifioinnille edellisten keinojen kanssa yhdessä.

Valtion tunnustus on tehtävä eduskunnassa ja laeilla vastaisen riitelyn ja kiistämisen estämiseksi; sitä avittaisi, jos osapuolet voivat myös sopia siitä.

On selvää, ettei kveenien asemaa voida kiistää eikä historiaa vääristää enää, vaikka tutkimuksen tarvetta on edelleen. Sen vuoksi Suomessa on nojattava juuri lappalaisten historiaan, jota maaoikeustutkimukset ovat käsitelleet. Heidän oikeuksiaan ei voida enää kiistää, joten miksi niitä ei voida tunnustaa juuri poliittisesti. Mitään estettä ei ole.

Kaikki oikeudet asiankirjoin ja muutoin osoitettuina ovat myös ihmisoikeuksien alaisia ja turvaamia. Se muuttaa myös Suomen esiintymistä kansainvälisillä foorumeilla. Suomi joutuu tunnustamaan omat virheensä avoimesti; muuten se ei ole uskottava.

Maan valtiojohdon olisi pyydettävä anteeksi virheitään katumusta osoittaen viipymättä. Se olisi suunnattava myös kansainvälisille foorumeille. Presidenttivaalien kampanjointi voisi olla tilaisuus tähän.

Pitääkö tunnustaminen sisällyttää perustuslakiin myös? Vastaus on myönteinen. Itse asiassa siihen on valmiina jo perustuslain 17 §:n 3 momentissa kohta, jossa viitataan myös muihin ryhmiin kuin saamelaisiin. Elinkeino-oikeudet edellyttävät eri ratkaisuja. On useita tapoja tunnustaa lappalaisten oikeudet ja oikeusasema poliittisesti: pääministerin antama ilmoitus eduskunnalle, erillinen laki on säädettävissä ja perustuslakivaliokunnan kanta pitää saada samalla asiaan.

Vaatiiko tilanne lappalaisten uuden organisoitumisen erillään saamelaiskäräjistä? Näinkin voi olla, jollei ole selvyyttä tai linjaa saamelaiskäräjien asemasta tilanteessa. Se voi olla tarpeen vain siitä syystä, että jatkoselvitykset ja arkistotyöskentely käynnistetään.

Todella suuri kysymys on, mitä valtion omistukselta vaaditaan samassa yhteydessä, sillä se perustuu vain kiinteistörekisterimerkintöihin eikä saantokirjoihin.

Näistä syistä Metsähallituksen asema on laitettava suurennuslasin alle. Se ei ole kunnioittanut vuosien kuluessa lappalaisten oikeuksia oikeudenkäyntien ja valitusten perusteella. Sellainen on siltä nyt kiellettävä oikeutettuja vastaan. Metsähallituksella ei ole oikeuksia vaan velvollisuuksia.

Valtion tähänastiset toimet ovat herättäneet epäluottamusta, joka on ollut ajoittain aika syvä, minkä vuoksi tunnustaminen vaatii varmoja ja selkeitä toimia: Tiivistäen kyse on seuraavista toimista:
1. lappalaisten aseman kirjaaminen perustuslakiin,
2. laki kveeni- tai lappalaisvähemmistön ja kulttuurin turvaamisesta,
3. laki erityistoimista, joilla erityiset oikeudet vahvistetaan ja selvitykset kustannetaan ja
4. saamelaiskäräjälain uudistaminen ainakin määritelmän osalta viipymättä.

Toiseksi, on täsmennettävä ja väljennettävä saamelaismääritelmän vaatimuksia. Korkeimman hallinto-oikeuden päätös on sellaisenaan väljentänyt kansallisen lain antaman määritelmän sisältöä, mutta se ei riitä yksin. Oikeusministeriön on valmisteltava viipymättä määritelmän uudistus yksinkertaisesti siten, että pelkkä osoitettu selvitys samaistumisesta ja yhteisestä asutushistoriasta riittää. Siten määrittely vastaisi myös alkuperäiskansojen yleissopimusta. Saamen kielen asema on turvattava erikseen tässä suhteessa.

Nykymuotoinen saamelaisrekisteri on mielivaltainen, muualla tuntematon asia: jostakin keskeisestä suvusta siihen voi kuulua 2/3, mutta muut eivät ole hyväksyttyjä. Raja ei ole vain veteen piirretty viiva; se voi olla myös satunnainen viiva. Se on vierasta ääni- ja vaalioikeudelle ja yleensä samaistumiselle. Rekisterin mielivaltaisuuteen johtaa siis määritelmän mielivaltaisuus. Ja samaistumisen sivuuttaminen tai asettaminen objektiivisten kriteerien kielen ja esi-isien alle tekee samaistumisesta muun kuin pääperiaatteen, jota se on kansainvälisesti.

Kyse on tila- ja sukuhistoriasta ja jokaisen identiteetistä ja sen kokemisesta.

On tietysti jossain määrin avoin asia, haluavatko lappalaiset liittyä rekisteriin, jonne heillä pitää olla oikeus päästä yhtenä kokonaisratkaisun avaimena, ja se voi edellyttää koko saamelaiskäräjälain uudistamista. Tämä asia ei voi eikä saa olla mikään este tai rajoitus saamen kielelle tai kulttuurille.

Rekisteri ei siis ratkaise koko asiaa, vaan sen päähuomio on itse oikeuksissa ja niiden sisällössä, joita lappalaiset vaativat tai ovat jo saaneet toimitusmenettelyissä. Ne ovat taloudellisia vähimmäisvaatimuksia.

Kolmanneksi, lappalaisille ja muille oikeudenomistajille on vahvistettava lainsäädännöllä alueella kaikki elinkeino-oikeudet ja niiden nykymuodot ensisijaisiksi ja valtion muut oikeudet sivuuttaviksi ilman mitään korvausta.

Neljänneksi, valtio velvoittaa lailla Metsähallituksen luopumaan kaikista edellisistä oikeuksista ja niiden hallinnoinnista oikeuksien perusoikeussuojan vuoksi sekä säädetään sille erilliset, taloudelliset seuraamukset jatkossa tapahtuvasta lappalaisten tai saamelaisten oikeuksien syrjimisestä. Aiemmin todetulla tavalla sen kanneoikeutta tässä suhteessa rajoitetaan. Valtio ei tarvitse näiden vaiheiden jälkeen oikeussuojaa perustuslainkaan mukaan.

12. Ovatko lappalaiset ja heidän edeltäjänsä kveenit alkuperäiskansaa?

Korkeimman hallinto-oikeuden päätös 26.9.2011 johtaa uusiin vaatimuksiin ratifioinnin valmistelussa, sillä se asettaa uusia edellytyksiä ratifioinnille, kun päätöksellä korkein hallinto-oikeus on ilman kansallisen lain muutostakin korostanut tosiasiassa saamelaisten ja lappalaisten elinolojen ja historian samanlaisuutta ja siltä pohjalta soveltanut lain kirjaimesta poiketen jokaisen samaistumista.

Sama päätös on ennakollinen myös muiden pohjoismaiden kveeneille ja toivottavasti avaa uudelleen tai edelleen keskustelun alkuperäisyydestä näissäkin maissa.

Päätös myös korostaa samaistumista johtavana alkuperäisyyden osoittajana: sen nojalla Suomen saamelaisen lakimääritelmä on muutettava joustavammaksi: kulttuurinen ja elämäntapaidentiteetti niistä esitetyn selvityksen perusteella nousevat ylitse muiden kriteerien aivan kuten asianlaita on ollut historiallisesti.

Kirjallisuudessa on tiivistäen ja soveltaen esitetty, että seuraavat ominaisuudet vaaditaan alkuperäiskansalta:
1. pitää olla tietty maantieteellinen alue valtiossa: kveenien kuvattu varhais- ja myöhempi historia osoittavat yksiselitteisesti, että kveenit ovat asuttaneet varhaisista ajoista Tornionlaaksoa ja Lapinmaata aina Jäämeren rannikkoa myöten. Siitä ovat todisteena kartat, kertomukset ja muu tieto.
2. tarvitaan tietty alisteinen asema valtioon ja sen valtaväestöön: kruunu ja valtio ovat alistaneet paikallista väestöä, asuttaneet alueet 1600-luvulta, verottaneet 1500-luvun puolivälistä, rikkoneet solmitun valtiollisen sopimuksen alueen hallinnasta, vaikka alueita ei koskaan valloitettu, ottaneet ilman oikeusperustetta lappalaisoikeudet haltuunsa eikä valtio voi osoittaa asiakirjoin tai muulla hyväksyttävällä tavalla saantoa tai lainhuutoa. Sellaista se ei ole tehnyt tähän mennessä.
Toisin oli kveenien asianlaita, sillä todisteet ovat samoin kuin perusoikeuksien mukainen suoja heidän oikeuksilleen. Tätä kesti ainakin 1328 lukien 1600-luvulle verotuksen alkaessa hajanaisesti jo aiemmin. Alkuvuotta ennen kveenit olivat alueen heimokansaa vuosisatoja. 1600-luvun alun jälkeen kruunun ja valtiot toimet laajentuivat ja samanlaistuivat vähitellen. Tänä aikana annettuja valtion säädöksiä ei ole koskaan avattu sen selvittämiseksi, olivatko alueet todella valloitettavia ja isännättömiä.

Se on yleisen ja varhaisen historian perusteella epäuskottava olettamus alueella vuosisatoja kulkeneiden ja olleiden heimojen vuoksi. Asialla on merkitystä, jos alkuperäiskansoja koskeva yleissopimus ratifioidaan ja jos asiaa ryhdytään muutoin selvittämään. Se voi olla myös perusteena omistusriitakanteille.

Huomattakoon, että alun alkaen omistukseen riitti alueiden käyttö toistuvasti ja hallintaa osoittavalla tavalla.

3. edellytetään omaleimaisuutta muihin väestöryhmiin: on kiistatonta, että kveenit ovat nauttineet oikeuksistaan, eläneet niiden mukaan ja muodostaneet vahvan omaleimaisuuden Lapin kulttuuriin kautta vuosisatojen ja ainakin jo ensimmäiseltä vuosituhannelta. Tämä identiteetti vallitsee edelleen. Se ilmenee yleisessä elintavassa, arvoissa, elinkeinoissa ja muulla tavoin. Keskustelu saamelaisuudesta on vain herättänyt tätä identiteettiä aiempaa enemmän.
4. kulttuurin historiallinen jatkuvuus on ilmeinen asia: se on jatkunut sekä ulkoisesti että muutoin viimeisiin vuosikymmeniin asti. Kulttuuria ovat olleet nimenomaan myös maa- ja elinkeino-oikeudet. Ne ovat kuuluneet elämätapaan, joka on muodostanut kokonaisuuden. Kyse myös meänkielen suojasta; Ruotsissa sillä on lain suoja.

Kieli on monilla aiemmin vaihtunut valtakieleen. Saamen kieli on otettu rekisteriin vasta selvästi 1900-luvun kuluessa myöhemmin. Sitä ennen merkintöjä kielestä ei ole juuri ollut. Kieli ei ole ollut keskeinen. Toisaalta lappalaisten ja saamelaisten kieli on ollut sama; historiallisia eroja ei ole ollut.

Koko etnisyys on syntynyt vasta, kun siitä säädettiin lailla ja sidottiin siihen kieli. Sillä ei voida kirjoittaa uudelleen historiaa. Lisäksi perinteisesti heimot ovat historiallisesti vaihtaneet kieltä usein kauppakumppanien mukaan. Käsitys yhtenäisestä kielestä on myöhempää perua, vaikka Suomen alueella on suomea puhuttu jo 1500 vuotta eri murteineen.

Tässä voidaan lainata papiston lausuntoa Lapin kirkollistoimelle kielioloista tehdystä tarkastusmatkasta (14.8.1751, Tornionlaakson historia II, 301). Sen mukaan ehdotettiin, että suomen kieli säilytettäisiin opetuskielenä Tornion Lapissa. Syinä siihen mainitaan, että kansa toivoi suomen kielen käyttöä, kun eteläsaamelaiset oppikirjat olivat murre-erojen vuoksi vaikeasti ymmärrettävästi ja suomen kieltä oli alueella käytetty siitä lähtien, kun Kaarle IX:n aikakausi alkoi eli kristinuskon tulosta. Suomen kieltä oli käytetty Tornion ja Kemin Lapissa siitä lukien äidinkielenä. Lapin kieli ja suomen kieli olivat lausunnon mukaan Lapin tässä osassa melko samanlaisia siten , että "tuskin joka kymmenes sana oli puhtaasti lappia". Siitä johtui, että lappalaisten on helpompi oppia suomea kuin ruotsia. Tutkimus on sittemmin tunnustanut lapin kielen ja kveenin kielen omaksi kieleksi. Suomen kieli oli lausunnon mukaan edistänyt kristinuskon leviämistä.

Tämä kertoo kielten todellisesta asianlaidasta. Se kertoo myös, ettei saamen kieltä nykymerkityksessä ollut.

Sekä johdettuina asioina että muutoin on edellytetty, että kansallinen vähemmistö, alkuperäiskansa, itseidentifioituu omaksi kansaksi ja että sillä on erityissuhde maahan ja luonnonvaroihin. Kun otetaan huomioon kveenien/lappalaisten oikeustaistelu jo vuosien ajan, laatimat selvitykset ja kirjoitettu historia, ei ole epäilystä identifioitumisesta. Siinä on ollut kyse samalla vanhoista kveenien maa- ja vesi- sekä elinkeino-oikeuksista. Vaatimukset on perustettu asiakirjoihin.

Lappalaisten nykyinen identifikaatio on sitäkin yleisempi: se on oman aseman, historian ja oikeuksien tiedostamista nykypäivänä ja tarvetta puolustaa omaa historiaa ja oikeuksia.

Pohjoismaissa ei ole ollut yhtenäistä linjaa eikä historiakaan ole yhtenäinen; Siten se on kansallisessa ja sen edellyttämässä historiallisessa tulkinnassa, mitä se tarkoittaa kussakin maassa. Valtiot ovat eläneet erillään jo vuosisatoja, joten niiden historiat, vaikka eivät aina väestöryhmät samassa määrin, ovat eriytyneet ja saaneet ulkoisia vaikutuksia eri tavoin.

13. Hallinnollisia näkökohtia

Aiemmin todettiin jo, ettei jokainen hakeutuminen vaalirekisteriin voi sisältää sellaista asiakirjamäärää kuin analysoitu tapaus. Se sisälsi kattavan määrän viime vuosien tutkimuksia, joita myös on ilmeisesti käytetty korkeimman hallinto-oikeuden päätöksessä.

Tapaus antaa kuitenkin viitteen siitä, mikä aineisto on tarpeen hakeuduttaessa rekisteriin. Kaikki aineisto on tarpeellista, jos lappalainen kuvaa identiteettiään ja rinnastaa sen saamelaisuuteen osana historiaa. Maaoikeuksia ja tilaoikeuksia koskevat selvitykset ovat kiinnostavia.

Saamelaisen määritelmässä on kolme perustilannetta. Saamen kieltä, esi-isiä ja veroluettelotietoja voidaan esittää arkistojen perusteella. Laissa ne on säädetty vaihtoehtoisiksi tavoiksi. Mitään vuosilukua ei ole tarpeen osoittaa ehdottomasti näissä suhteissa.

Merkittävää on, että saamen kielestä ei voida esittää asiakirja tietoja kuin 1900-luvulta. Siksi sitä koskeva selvitys voi olla vain lapin kielen selvitystä. Sekin voi olla merkittävää, että saamelaiset ja lappalaiset ovat puhuneet samaa kieltä kyseisenä tarkasteluajankohtana. Muistettakoon, että kieltä on myös vaihdettu eikä sekään siten ole ratkaiseva hakemuksen hylkäämiseksi. Kielen murrekin on merkityksellinen. Saamen kielen todistukset ovat vasta 1800-luvulta. Siksi näyttö on melko vapaata, ja se voi olla muistinvaraista sukupolvelta toiselle siirtynyttä tietoja tai muuta indisiota käräjä- tai muista asiakirjoista.

Saamelaisalueella ja laajemminkin on tehty paljon sukuselvityksiä parin viime vuosikymmenen aikana. Niitä voi olla tarpeen täydentää. Ne sisältävät usein tarkan kuvauksen kirkonkirjoista siitä, kenen kanssa on avioiduttu. Se on perusteellinen selvitys ja voi viitata myös kieleen. Se osoittaa myös vanhat lapinsuvut, olivat ne saamelaisia tai lappalaisia nykymerkityksessä. Toisaalta tiedetään tarkoin Suomeen muuttaneet porosaamelaiset ja heidän sukunsa. Nämä seikat voivat olla perusteena jo parin sadan vuoden tiedolle esi-isistä. Toki on tarpeen täydentää tietoja arkistoista pätevin tutkijavoimin. Ei voida edellyttää, että jokainen kykenee itse sen tekemään.

Tiedot veroluetteloista ja maakarjoista ovat hieman suuremman vaivan takana. Nekin tunnetaan laajalti ja on jo pitkälti selvitetty. Niiden saavutettavuus voi olla ajoittain hieman hankalaa mutta ei mahdotonta. Veroluettelot ovat tuoreen käsityksen mukaan elinkeinojen tuottoluetteloja ja vain verotettujen luetteloja, mutta sekin kuvaa asutusta ja sen luonnetta.

Edellä käy ilmi, että Inarin lappalaisten jo pitkälti omin voimin tekemästä mittavasta arkistotyöstä voidaan joutua niin vaikean haasteen eteen, että kukaan ei saa valtion tähänastisten toimien vuoksi menettää etuaan. Siksi valtion on rahoitettava sekä tekninen asiakirjojen haku että niiden tulkinta jokaiselle perustellun hakemuksen tekevälle. Se vie myös aikaa, ellei sitä ole jo tehty. Rahoitus voi edellyttää välittävää tai organisoivaa järjestöä. Vapaaehtoista apuakin on saatavilla.

Vaalirekisteriin hakeutumiseen ei siis riitä yksin lappalaisuus. On tarpeen antaa vapaamuotoista selvitystä omasta identiteetistä. Se voi olla myös geenitietojen antamista, mikä tosin johtaa perustelujen salassa pidettävyyteen. Niitä on tehty kuitenkin kymmenittäin alueella. Se ei ole ensisijainen keino, sillä hakijoiden identiteetti tunnetaan yleensä hyvin. Juuri sitä koskeva tieto on tärkein samaistumisen itsenäisen aseman vuoksi uuden harkinnan edellyttämällä tavalla.

Voidaan olettaa, että seuraava saamelaiskäräjien kokoonpano hoitaa tämän asian nykyistä paremmin.

Sen on harkittava myös uuden vaatimuksen mukaisesti esitettyä näyttöä. Se on raamitettu nyt päätöksellä niin, ettei suuren vaikeaa harkintaa ole enää - muutettiin lakia tai ei.

Mikä riittää, on vaikea asia arvioida eri tilanteita varten yleisillä ohjeilla, mutta voi viitata annetun päätöksen rakenteeseen ja tapaan argumentoida ratkaisuja ja siihen, mikä asian ratkaisi. Se oli samaistuminen muun selvityksen lisäksi.

Korkein hallinto-oikeus loi sillan aiemman lappalaiskäsitteen ja saamelaisen määritelmän välille uudella tavalla. Siksi selvityskin voi olla aiempaa laaja-alaisempaa, ja sitä on tulkittava myönteisesti rekisteriin pääsemiseksi.