111004 - Kolme kertomusta kveeneistä ja Pohjolan asukkaista varhaishistoriassa
Pertti Eilavaara, 2011, laatijalla on tekijänoikeus tekstiin ja sen kaikkeen julkaisemiseen.
Kertomus 1
Suomen kielestä ja Pohjolan elämästä varhaisten kertomusten kautta
Suomen kielestä
Kielitieteilijöillä on käsitys suomen kielestä, jota on puhuttu meillä noin 1500 vuotta. Se levisi laajemmin Suomen alueella 1200-louvulta. Se on Itämeren eteläpuolelta lähtöisin olevasta kantasuomesta, joka on puolestaan peruu kantauralista Volgan mutkan alueelta. Kantasuomea ei ole tiettävästi puhuttu Suomen alueella.
Kieli oli aikojen alussa Suomea asutettaessa väline kaupankäyntiin, ja on arveltu, että suomea käytettiin käytäessä kauppaa germaaniheimojen kanssa. Varhainen asutus on ollut alueellamme heimoasutusta. Kun pienet ryhmät ovat käyttäneet suomen kieltä, ei se ole ollut yhtenäinen ja käytettyjä kieliä on ollut yleensä paljon. Ne ovat olleet vähintään kielen murteita. Varhainen suhtautuminen kieleen on ollut väljää, se on voinut vaihtua naapuriheimojen vaihduttua.
Etelä- ja Keski-Suomessa tiedetään käytetyn toisena kielenä suomen kielen lisäksi myös saamenkieltä, joka on ollut kantasaamea, joka on eri perua kuin nykyinen saamenkieli. Sen pohjalta ei voida siis johtaa suomen asutuksen kulkua. Saamen kieltä on pidetty suomen kielen murteena.
Pohjolan elämän kertomuksia
Varhaisimmat kuvaukset (niitä on selostettu Auraica 2009: 13-30) Pohjolan elämästä ovat espanjalaisen parin Orosiuksen (s. noin 380) kuvauksissa. Ne ovat ns. Orosius-teksteissä. Hän kirjoitti latinankielisen maailmanhistorian 400-luvun alussa.
Pohjoisnorjalaisen viikinkipäällikkö Ottarin matkakertomukset Pohjolasta ovat varhaisimpia kuvauksia, joita tiedetään. Itse asiassa ne liitettiin kansankieliseen Orosiuksen Historia-teoksen käännökseen myöhemmin.
Ne liittyvät edelleen Alfred Suuren aikakauteen (k. 899), kun hänen kirjoituksistaan, joita varten hän käännätti esimerkiksi Orosiuksen tekstejä, alettiin rakentaa perustuksia Englannille, jonka taas tiedetään ajoittuvan 900-luvun alkuun. Nämä kirjoitukset eivät olleet hallitsijan omia maantieteellisiä kuvauksia. Kyse oli toimista, joihin Alfred ryhtyi rauhan vuoksi. Viikingit olivat samaan aikaan asettumassa Brittein saarille pysyvästi.
Ottar teki kolme eri matkaa, joita hän kuvaa. Merimatkat ulottuivat aina Kuolaan saakka. Hän kuvaa omistuksiaan, omisti satoja poroja, peri maksuja finneiltä ja oli kaiken kaikkiaan varakas.
Sittemmin Henrik Gabriel Porthan tutki samoja kirjoituksia ja julkaisi niistä oman 70-sivuien tekstin vuonna 1800 väitöskirjojen (Kveeneistä ja Pirkkalaisista) lisäksi. Porthan oli poikkeuksellisesti englannin kielen taitoinen, ja hänen lähteensä ulottuivat useille vuosisadoille.
Germanian heimojen luettelossa on yli 50 heimoa, Kuvauksissa hän kuvaa ilmansuuntien pohjalta myös Cwenlandia, joista luoteeseen asuivat finnit ja heistä länteen asuivat pohjanmiehet eli norjalaiset.
Porthan piti muinaissuomalaisia, viikinkejä ja intiaaneja barbaareina. Ottaria hän ei nimeä viikingiksi tämän kotipaikasta huolimatta. Se lienee ollut lähellä Tromssaa tai Nordlandin läänin pohjoisosassa.
Suomen ja Lapin alueella eläneet heimot ovat olleet jo varhain germaaniheimoja, ainakin 1000-luvultä lähtien he esiintyvät kirjoituksissa. Asutus on seurannut jääkauden vetäytymistä jo aiemmin.
"The term Cwen is first used in Account of the Viking Othere voyage to Northern Scandinavia (or Arctic Ocean) ca. 9th century, where "Cwenaland" was located above "Sweoland". The term was used to distinguish reindeer herders (called Fenni) from non-herders (called Cwen). The old viewpoint that Cwen is equal to (Finnish) "Kainulaiset" and "Kainuu" has not found etymological acceptance by some researchers. The spelling Quen is used in Latin texts from the 17th century. It was previously assumed by historians that regions in Southern Lapland and below were not inhabited by South Sami groups, and hence Cwens were the aboriginals of those regions." (Från:Vikipedia.org)
Ottarin kertomuksen tekee merkittäväksi se, että siinä mainitaan ensi kerran pohjoiset kansat nimeltä Cwenas, Beormas ja Terfinnes. Kveenejä, jona ensin mainittu on säilynyt suomen kielessä, käsiteltiin useassa teoksessa. 800-luvun kveenit eivät olleet meidän aikamme Norjan kveenejä, sillä sanan merkitys on muuttunut. Kveenit mainitaan Germanian heimojen luettelossa Ottarin kertomuksen lisäksi. Cwenland tarkoittaa puolestaan heidän maataan muinaisenglannissa. Se on sijainnut Porthanin mukaan erämaan toisella puolella ja joka tapauksessa svealaisten pohjoispuolella. Ottar kertoo kveenien ryöstöretkistä siten, että asuinpaikaksi voisi olettaa Pohjois-Ruotsin Saagoissa mainitut kveenit olivat Porthanille helsingejä eli germaanista kansaa. Nimi kveeni oli saamelaisten antama. Nimitys oli yleisnimike eri aikoina aluetta asuttaneille. Hänen mukaansa he olivat paimentolaisia.
Porthan katsoi kuitenkin, että kveeni-sanan etymologia oli epävarma. Samoin heidän alkuperänsä tai heimonsa lopulta epävarma. He ovat voineet puhua mitä tahansa kieltä. Heidän asuinalueensa katsotaan kuitenkin sijoittuvan Pohjois-Ruotsiin tai johonkin sen osaan. Heidän nimeämänään eli kveenien merenä Porthan piti Pohjanlahtea.
Termit finnit tai fennit viittaavat joko suomalaisiin tai nykyisiin saamelaisiin. On katsottu, että Ottarin kertomuksessa finnit viittaavat, kun saamelaisten etnisyyttä ei ole ollut vielä 800-luvulla, suomalasiin finneihin tai saamelaisten esi-isiin.
Kaiken kaikkiaan Porthanin kuvauksiin on harvoin viitattu. Hän on harvoja, joka on kuvannut Orosius-teoksen Germaniaa ja siten Pohjolaa ja sen elämää. Moni kysymys on vaikea jäljittää tai varmistaa heimojen hävittyä tai alkuperän ollessa epävarma muutoin.
Selviää kuitenkin, että alueella asuneet kveenit ovat asuttaneet lapinmaata jo varhain. Heidän varhaisin sidoksensa viittaa germaanisiin heimoihin. Nykykirjallisuudessa on erityistä se että saamelaisuus tarkoittaa käsitteenä, jotka jota ei ole ollut ajankohtana olemassakaan.
Kertomus 2
Käsitemäärittelyjä ja kveenien varhaishistoriaa
Lappalaisilla eli kveeneillä on vakiintuneesti tarkoitettu niitä, jotka voivat osoittaa oikeutensa asiakirjoin. Nämä oikeudet uusi tutkimus vahvistaa yksityisiksi omistuksiksi. Osalla saamelaisia on kveenien/lappalaisten kanssa samanperusteiset oikeudet, jotka voidaan osoittaa asiakirjoin. Sen sijaan porolappalaiset/porosaamelaiset ovat tulleet alueelle muualta kuin Tornionlaaksosta 1670-luvulta lähtien ja sitten levittäytyen pääosin Norjan kautta Utsjoen ja Inarin kuntien alueille. Sen vuoksi saamelaisten alkuperän analyysi vaatii nämä huomautukset. Saamelaisuus määrittyy nykyisin siis saamelaiskäräjälain määritelmän mukaan. Modernikaan historian kirjoitus ei tee eroa tämän mukaan, vaikka se on selkeä.
Voidaan sanoa, että maaoikeuskysymys on alkuperältään kveenien/lappalaisten ja heihin luettavien nykymerkitykseltään etnisten saamelaisten oikeuskysymys; he voivat todentaa myös uuden tutkimuksen mukaan oikeutensa.
Nämä havainnot voidaan perustella yksityiskohtaisemmin seuraavalla tavalla.
Asiakirjat tarkentuvat tarkastelemaan Pohjois-Suomen asutusta ja väestöryhmiä vasta 870-luvulta, jolloin tunnettiin väestöryhminä kveenit ja finnit.
Tämä jo muinaisina aikoina tunnettu itsenäinen kveenivaltio sijoitettiin Ottarin kertomuksessa vuodelta 890 Norjan pohjoisosan, Halogalannin rinnalle Ruotsista pohjoiseen. Halogalandin katsotaan kattaneen nykyiset Nordlandin ja Tromssan fylket.
Mikko Häme, pro gradu-tutkimus, Oulun Yliopisto, v.1978: Saagojen kuva Pohjoiskalotista, 50.
Vastaava sijoitus annetaan myös Egilin saagassa, joka kuvaa vuoden 877 jKr tapahtumia.
Kyösti Julku: Kvenlan – Kainuunmaa, 1986, 20, 55 ja 80.
Ensimmäinen maininta lappalaisista on vasta 1100-luvun lopulta. Silloin Kvenlandista (Tornionlaaksosta pohjoiseen) lähti kveenilähetystö kulkemaan alas pitkin Perämeren länsirantaa ja he tulivat paikkaan, jossa oli lappalaisia. Kveenit voittivat taistelun lappalaisia vastaan ja kääntyivät siitä suoraan länteen ja tulivat paikkaan nimeltä Trondheim. Eli lappalaiset asuivat vielä tuolloin Suomen Vaasan korkeudella.
Ruotsalaisissa lähteissä lappalaiset mainitaan erikseen, kun birkarlit ja Ruotsin valtiopäivät allekirjoittivat kuuluisan Telgen sopimuksen 5. syyskuuta 1328. Tässä valtiosääntöön luettavassa tai rinnastettavassa sopimuksessa birkarlit luovuttivat Uumajan, Piiteon ja Luulajan Lapit ruotsinkuninkaan vapaasti asutettavaksi sillä edellytyksellä, että he säilyttivät itsenäisen alueen pohjoisessa eli Kemin ja Tornion lapit. Kuningas antoi kaikille halukkaille luvan asettua asumaan sopimuksella luovutetulle alueelle ja samalla sovittiin, ettei kukaan saa häiritä niitä ihmisiä, joita kansankielellä kutsuttiin lappalaisiksi…
Isak Fellman Handlingar och uppsatser angående Finska Lappmarken och Lapparne III, 336 - 337.
1300-luvun alkupuolen tilanteessa tunnettiin lappalaisia aina Luulajan lappia myöten, mutta tultaessa Tornion lapin alueelle tilanne oli heti toinen. Olaus Magnus, joka teki matkan Tornion Lappiin vuonna 1519, kertoo 20 vuotta myöhemmin ilmestyneessä teoksessaan seikkaperäisesti alueen asukkaista ja elin oloista. Alueen ehdottomia valtiaita ja esimiehiä olivat birkarlit, jotka hän rinnasti kveeneihin. Toisaalta hän käytti tavallisesta kansasta myös nimeä finnit - skridhifinnit. Lappalaistermin hän sitoo aika ajoin ikään kuin synonyyminä käsitteeseen skridhifinni – kveeni – lappalainen. Tämä käsitteiden epämääräisyys johtui varmaankin eteläisemmässä Lapissa vallinneista olosuhteista.
Seikkaperäinen itsensä Ruotsin kuninkaan virallinen tapa määritellä käsitteet birkarl – kveeni, finni ja lappalainen käy ilmi parhaiten 1560-luvulta lähtien Jäämeren kiistaa koskevasta kirjeenvaihdosta.
Jo heti ensimmäisessä kirjeessä 19.2.1563 ruotsinkuningas Erik XIV kirjoittaa Norjan kuninkaalle Fredrik II:lle hän kertoo Luulajan Lapin lappalaisista, jotka käyvät Titis –vuonossa Luulaja joen latvuksilla. Kuningas määrittelee lappalaisen: ”Szå effter thett för:te Lapper äre wåre Vnndersåter och aff ålder waritt haffue, bruke sammeledes och besittie wåre och Cronones äger, bådhe till watn och lanndh…” eli niin kuin lappalaiset ovat meidän alamaisia ja ovat vanhastaan olleet, käyttävät samoin ja ovat meidän ja kruunun tiluksilla, sekä vedellä että maalla.
Handlingar rörande Skandinaviens historia, osa XXXIX, 98 - 100.
Termien lappalainen ja finni eri käsitys tulee hyvin ilmi lapinvouti Hans Larsinpojan tutkimuksesta Ruotsin ja Norjan välisestä rajasta Luulajan lapissa vuonna 1591. Rajankulkua oli todistamassa 19 paikallista lappalaista aina Tornion lapin rajalta lähtien. Lopussa on vielä lause: ”till störe vittnesbördh under lapparnes egne bomerkie, samt med mitt eget signet” eli Todistukseksi alla lappalaisten omat puumerkit ja minun oma sinetti…
Vouti päätti tarkastaa rajankulun myös Tornion lapin puolella asuvilta finneiltä. ”På samma tidh och reesa frågadhe iagh Siöfinnarne i Vesterhaffuet, huad the ville vetna om the råå som skulle vara emillan Suerige och Nörige, så haffua the suarat att theras åghor skulle reckia in till förskriffne råå, som lapparna uthvist haffue, huilke råå löpa iffrå Finnarne i öster somblige städes 5 milor, somlighe 2 milor, en mila, och somlighe städes såsom Passehuffvud och Titisfierden icke mera än ½ mila in till fiellryggen.”
Luulajan lapin alueella oli myös lappalaisista erottuvia finnejä, joilla oli lappalaisista poiketen omat tilukset eli omistusluontoinen suhde maahan. Samassa kirjeessä vouti kysyi kuinka kauan finnit olivat maksaneet veroa Ruotsille ja he vastasivat, että kuningas Kustaan ajoista…
Handlingar rörande Skandinaviens historia, osa XXXIX, 104-107.
Vastaava termijako lappalainen – finni tunnettiin aina Varangeria myöten Venäjän ja Ruotsin rajankäynnin yhteydessä vuonna 1590. Asiakirjassa puhutaan ”vore Finner” ja ”then Rysselappen”… Samaisessa asiakirjassa puhutaan myös käsitteistä: Berckarler, landzkiöpmen ja bönder, missä bönderit tarkoittivat mukana olleita Iin, Oulun, Limingan ja Salon alueen talonpoikia, jotka olivat toimituksessa mukana.
Handlingar rörande Skandinaviens historia, osa XXXIX, 107-112.
Vastaavasti 8 5.1593 kirjoittaa Piteån kirkkoherra Andreas Nicolai kirjeen Kaarle herttualle Tanskalaisten puuhista tunturilappalaisten parissa. Kirjeessä ”Berckarlerne” antavat todistuksen kuinka venäläiset kantavat veroa niiltä lappalaisilta, jotka ovat Venäjän rajalla… Samoin kirjeessä on birkarlien todistus siitä, että kaikki lappalaiset ovat olleet birkarleille verovelvollisia aina vuoteen 1553 asti.
Handlingar rörande Skandinaviens historia, osa XXXIX, 119-121.
13.6.1594 Tanskan kuningas Christian IV kirjeessä ruotsinkuningas Sigimundille annetaan mielenkiintoinen todistus: ”För thet andit berettis, att Finderne eij bruke någet af K: M:tz af Swerigies enthen Skouff eller marck, field eller fierre Söe eller wand, fuelle eller Diur, som Lapperne altid bruke till fieltz, uden alt thet the födis medh ähr the aldeniste af Gud och K: M:tt aff Danmarck nådigst med försörgit.” eli ja kerrotaan, että finnit eivät käytä mitään Ruotsin kuninkaallisen majesteetin metsää tai maata, vuonoja tai vuonojärviä tai vettä, fuelle tai eläimiä, mitä lappalaiset aina käyttävät…
Samassa kirjeessä kerrotaan myös valituksesta, kuinka Ruotsin lapinvouti Nils Oravainen, hänen väkensä sekä Qweenefolck tulevat joka talvi Warangerilta Altaan ulottuviin vuonoihin harjoittamaan kauppaa merifinnien kanssa, ostavat heiltä kaiken kalan.
Handlingar rörande Skandinaviens historia, osa XXXIX, 121-127.
11.5.1596 lapinvoutien ja Tornion birkarlien kertomuksessa rajoista Finnmarkissa kerrotaan kuinka birkarlit ovat hallintoaikanaan taistelleet Venäläisiä vastaan Inarissa, jolloin taistelussa menehtyi 18 birkarlia.
Handlingar rörande Skandinaviens historia, osa XXXIX, 149-155.
Vastaavasti kuninkaallisen komiteamietinnön kertomuksessa, joka jätettiin heinäkuussa 1607, kerrotaan kuinka finnit Tittisvuonnon ja Rottångerin alueella estivät Ruotsin kuninkaan lähetystön tulon ja hyökkäsivät sadan miehen joukolla asein heidän kimppuunsa ja ampuivat heitä. Finnit Ofottenilta Malangerille ja Malangerilta Warangerille olivat halukkaita maksamaan verot Ruotsille.
Komiteanmietinnössä puhutaan myös Fiellfinnerne sekä Wassön ensimmäisestä asukkaasta Matts Finnestä, joka oli tullut sinne Tornion alueelta. Samoin puhutaan Tenon lappalaisista, jotka kalastivat kruunulle. Sama jako oli Altajoella. Komiteamietinnössä vahvistetaan myös birkarlien oikeus hankkia elantoaan Jäämereltä sekä harjoittaa tarvitsemaansa kauppaa.
Handlingar rörande Skandinaviens historia, osa XXXIX, 230-258.
Birkarleilla oli säätyoikeus käydä kauppaa Jäämerellä, mitä oikeutta finneillä ei ollut. Norja katsoi, että finnit joutivat toimimaan omilla kiinteillä asuinpaikoillaan. Heihin suhtauduttiin kielteisesti, kun taas birkarleja suojattiin tai varjeltiin Jäämeren alueella heidän toimiessaan.
8. syyskuuta 1607 Kaarle IX antaa ohjeet verotuksesta: Wassöhön tuli rakentaa kuninkaan väelle taloja missä voi majoittua 100 miestä, jotta kuningas voi nimetyiltä merifinneiltä ja Tunturilapinmaasta, sekä kansalta, maasta ja vedestä tuli saada vanhan tavan mukaan Ruotsin valtakunnalle kuuluvat etuudet. Samoin kerrottiin, että jo Kustaa Vaasalla oli ollut omia kalastajia Wassöenissä.
Handlingar rörande Skandinaviens historia, osa XXXIX, 258-261.
10. syyskuuta 1607 annetussa valtakirjassa Kaarle IX puhuu edelleen westersjöfinneistä sekä siitä, että kyseiset merifinnit ja birkarlit, oleskelevat samoilla vuonoilla minne he kuuluvatkin.
Handlingar rörande Skandinaviens historia, osa XXXIX, 261-264.
10. marraskuuta 1607 Kaarle IX antaa luvan asuttaa lappalaisia Altajoelle kalastamaan ja asumaan.
Handlingar rörande Skandinaviens historia, osa XXXIX, 267-268.
19 maaliskuuta 1609 Kaarle IX antaa valtakirjan Renalt Johanssonille olla lapinvouti Titisvuonosta Warangerille asti ja tehtäväksi verottaa sekä merifinnejä että lappalaisia.
Handlingar rörande Skandinaviens historia, osa XXXIX, 268-269.
Ehkä kuitenkin paras todistus on finnin ja lappalaisen käsitteestä on merifinnien oma todistus vuodelta 1589, kun he eivät suostuneet siihen, että heitä kutsuttiin lappalaisiksi, sillä heillä ei ole mitään tekemistä lappalaisuuden kanssa ja vaativat itseään kutsuttavan finneiksi.
Nils Oravaisen voudintilit 1589.
Kuitenkin vuodesta 1638 kutsuttiin kaikkia Lapissa asuvia veroluetteloissa lappalaisiksi ja termistöön tuli muutoksia vasta uudistilojen myötä vuodesta 1695 eli sitten syntyi termi uudistilallinen.
Huomattakoon, että kveeneillä oli aluksi itsenäinen asema eikä alue kuulunut Ruotsin kruunun tai kuninkaan vallan alle. 1600-luvun alussa tilanne muuttui. Suomen nykyiselle alueelle sijoittuvat alueet tulivat osaksi Suomea vasta Haminan rauhansopimuksessa 1809.
Porosaamelaiset alkoivat siirtyä Umeån ja Piteån alueilta Ruotsin kautta käsivarren alueille työntäen kveenien/lappalaisten asutusta ja laidunalueita pois altaan. Sitten kun ne ehtyivät, siirtyivät porolappalaiset/porosaamelaiset Utsjoen ja Inarin kuntien alueille.
2. Kveenien ja birkarlien historian pääkohtia 1600-luvun alkuun
Kehitys 1600-luvun alkuun. Saagojen mukaan Ruotsin valta ei vielä 800-luvun loppupuolella yltänyt Upplantia pohjoisemmaksi – ei ainakaan Dal-jokea ylemmäksi.
Kyösti Julku: Kvenlan – Kainuunmaa, 1986, 20.
Ottarin kertomus ja islantilaiset saagat kertovat eräänlaisesta hallitsijayhteisöstä kveeneistä jo 800-luvulla, jotka kantoivat Finnmarkin alueelta veroa ja asuivat omassa maassaan oman kuninkaan Faradin johdolla. Tämä jo muinaisina aikoina tunnettu itsenäinen ”kveenivaltio” sijoitettiin Ottarin kertomuksessa vuodelta 890 Norjan pohjoisosan, Halogalannin rinnalle Ruotsista pohjoiseen. Halogalandin katsotaan kattaneen nykyiset Nordlandin ja Tromssan fylket.
Mikko Häme, pro gradu-tutkimus, Oulun Yliopisto, v.1978: Saagojen kuva Pohjoiskalotista, 50.
Vastaava sijoitus annetaan myös Egilin saagassa, joka kuvaa vuoden 877 (jKr) tapahtumia.
Kyösti Julku: Kvenlan – Kainuunmaa, 1986, 20, 55 ja 80.
Vuoden 1271 islantilaiseen annaaleissa kerrotaan, kuinka kveenit olivat yhdessä karjalaisten kanssa hyökänneet Halogalandiin ja hävittäneet sitä.
Jouko Vahtola: väitöskirjatutkimus, Tornionjoki- ja Kemijokilaakson asutuksen synty, 1980, 464.
Eli kveenit kykenivät ylläpitämään sotajoukkoja ja puolustamaan omaa maataan. Halogalandilla tarkoitettiin Norjan pohjois-osaa, Tromssasta etelään, jossa norjalaiset asuivat saarilla - ei mannermaalla kuten birkarlien todistuksesta vuodelta 1601 on havaittavissa.
On arvioitu, että 1200- ja 1300-luvun taitteessa Ruotsin valta olisi ulottunut Skellefteån tasalle. Mutta 1200-luvun loppua kohden tultaessa Ruotsin kruunu alkoi osoittaa yhä suurempaa kiinnostusta pohjoisia alueita kohtaan sen jälkeen, kun Ruotsin valta oli vakiintunut Lounais-Suomessa ja Hämeessä. Ruotsin ja Novgorodin intressit törmäsivät vastakkain Pohjanlahden perän ympärillä, muinaisessa Kveenlandissa.
Jouko Vahtola: Tornionlaakson historia I, 1991, 222.
5.9.1328 laadittiin Telgessä sopimus kveenien vallanperillisten, birkarlien, ja helsinglantilaisten välisistä suhteista. Birkarlit luovuttivat alueen aina Luuleån lappia ja Suomessa Oulujokea myöten ruotsinkuninkaan asutettavaksi sillä ehdolla, että he saivat pitää oman maansa, joka oli sen alueen yläpuolella eli Tornion ja Kemin lapin.
Svensk Diplomatarium nr 2676: 5. september 1328, 73 - 74.
Vuoden 1328 sopimuksen vahvisti kuningas Maunu Eerikinpoika täysi-ikäiseksi tultuaan Telgessä valtiopäivillä 16. maaliskuuta 1340.
Svenska Diplomatirium nr 3473,: 16. maaliskuuta 1340 700 -701.
Sopimus oli luonteensa vuoksi valtiosääntöinen sopimus hallitsemisesta.
Kuningas Mauno Erikinpoika vahvisti birkarlien oikeudet 6.8.1358 antamassaan vakuuskirjeessä
Isak Fellman Finska Lappmarken och lapparne IV, 6 - 7.
Kuninkaan vouti ja käskynhaltija Christer Bagge muistuttaa kirjeessään 3.9.1498 siitä, ettei saa estää ja tuottaa haittaa Pohjois-Pohjan birkarleille, kun he kulkevat omassa, rajamerkein erotetussa maassaan keräämässä veroja ja hankkimassa elantoaan.
Isak Fellman Finska Lappmarken och lapparne IV, 11 - 12.
Birkarleilla oli myös kauppaoikeus, jonka vuoksi heitä voi kuvata eräänlaisena säätynä.
1.4.1528 Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa, kaksi vuotta valtaan astumisensa jälkeen, korotti birkarlien maksut kaksinkertaiseksi.
Isak Fellman Finska Lappmarken och lapparne IV, 12 - 13.
Vuodesta 1539 alettiin Tornionlaakson talonpojilta periä veroa eränkäynnistä eli laadittiin ensimmäiset niin sanotut jousiveroluettelot.
Kustaa Vaasan antoi 20.4.1542 kauaskantoisen statuutin, joka asiallisesti koski vain alista Norrlantia, mutta jonka periaatteellinen merkitys oli kiistatta myöhemmin valtakunnallinen. Statuuttiin sisältyi aatesisällöltään regaaliteoreettinen julistus, jonka mukaan omistajahallintaa vailla olevat erämaat kuuluivat Jumalalle, kuninkaalle ja kruunulle.
Julistuksella pyrittiin ratkomaan riitoja verotuksen ja talonpoikaisen maanhallinnan välillä. Julistus koski Taalainmaata ja Länsipohjaa ja sen tarkoituksena oli saada asutustoiminnan kohteiksi asumattomat alueet eli maat, joille ei ollut osoitettavissa selvää veropohjaista omistajanhallintaa.
Mauno Hiltunen: Maailma maailmojen välissä. Enontekiön asukkaat, elinkeinot ja maanhallinta 1550 – 1808, 2006, 58.
Tästä seurasi, että myös Tornionlaaksossa maanomistus asetettiin verolle.
Vuodesta 1553 kuningas lakkautti birkarlien vanhan, vuoden 1328 sopimukseen perustuvan, oikeuden verottaa lappalaisia. Samalla kun Lapinmaa asetettiin verolle, asetettiin myös lailliset eräomistukset verolle ja laadittiin lähinnä birkarlien omistuksista Lapinmaassa kalajärviveroluettelo. Järviverotus oli maaveroluontoista, ja luetteloita laadittiin ainakin vuoteen 1812 asti.
Vuonna 1601 birkarlit ja Lapin virkamieskunta laativat yhteisen kirjeen, jolla todistettiin birkarl-valtion rajoista ja siitä, että kuningas Kaarle IX oli ottanut birkarleilta heidän maansa pois.
Vuonna 1602 Kaarle IX antoi Lapinmaahan uuden verollepanoasetuksen, jolla birkarleilta ryöstetty vapaamaa jaettiin siellä olevien ihmisten kesken suku- ja perhealueisiin. Samalla kiellettiin muuttolappalaisuus kokonaan.
Vuodesta 1603 lähtien Kaarle alkoi pakottaa birkarlien jälkeläisiä muuttamaan omistamilleen erätiluksille asumaan sillä uhalla, että maat otetaan heiltä pois ja annetaan muille.
20.10.1606 Kaarle IX asetti erillisen komission tutkimaan muun ohessa asumiskelpoiset paikat Lapinmaasta.
Komitea luovutti heinäkuussa 1607 mietinnön, jonka ohessa oli lista niistä birkarlien pojista ja vävyistä, jotka olivat etuoikeutettuja asuttamaan sukujensa maat Lapinmaassa.
Kaarle IX antoi vahvistuksen 8. syyskuuta 1607 Tornionlaakson talonpojille asettua asumaan Lapinmaahan eräjärvilleen. Lopussa oli uhkaus: jollei joku halua sinne muuttaa, tulee hänet kirjata sotilaaksi. Enää ei puhuttu maiden poisantamisesta mitään.
Vuonna 1607 Kaarle IX julistautui Norlannin lappalaisten ja kveenien (kajaanien) kuninkaaksi ja rikkoi lopullisesti vuoden 1328 valtiollisen sopimuksen. Kajaaneilla tarkoitettiin nimenomaisesti Tornion ja Kemin lappien väestöä sillä yleisesti Norrlanniksi katsottiin lappien alapuoleinen alue, joskus aina alue Luulajan lappia myöten.
Pitimen, Tornion ja Kemin lappien pappien todistus lapinkylistä 1. huhtikuuta 1593. Tässä todistuksessa kerrotaan, mitkä lapinkylät ovat kellekin kuninkaalle verovelvollisia. Kirjeessä on yksi kiinnostava tieto, sillä Rounalan lapinkylän väitettiin maksavan veroa sekä Ruotsille että Tanskalle. Sen sijaan Tingevaara, Siggevaara, Suonttavaara, Kittilä ja Peltojärvi maksoivat veroa vain Ruotsin kruunulle.
Handlingar rörande Skandinaviens historia, osa 39, 118.
Samalla voidaan osoittaa lapinkylien erityistehtävä. Lapinkylien jäsenyys elinkeinojen ohjauksessa ei ollut ainoa funktio, joka lapinkylillä oli kuten ohesta selviää. Lapinkylät ovat myös ohjanneet asutusta ja vaikuttaneet alueelle muuttoon ja muihin kysymyksiin. Maaoikeustutkimus ei ole selvittänyt näitä kysymyksiä yhtenäisellä tavalla.
Sen sijaan 2. joulukuuta 1603 annetussa valtakirjassa Mester Danielille sekä Isaac Behmille Kaarle IX tiukkasanaisesti katsoi, ettei Tanskalla ole oikeutta Rounalan kylään.
Handlingar rörande Skandinaviens historia, osa 39, 172.
Antamassaan ohjekirjeessä marraskuulta 1603 Kaarle IX antoi yksityiskohtaista tietoa eri kuljetusreiteistä, joita myöten verot/tavarat oli kuljetettava Perämeren rantaan, jotta ne voidaan sitten kuljettaa Tukholmaan.
Handlingar rörande Skandinaviens historia, osa 39, 187 - 188.
Kirjeessä kerrotaan, kuinka kaikki tavarat on kuljetettava Longenäsistä, joka sijaitsee länteen Altajoesta, etelään aina Malangerille asti, tulee kalat kuljettaa nimismies Redhar Anderssonin luo Årrebyhyn, joka sijaitsee Lingenissä. Sieltä ne tulee kuljettaa vuononpohjaan, johon Rusteioke-joki laskee vetensä. Sieltä tulee Rounalan ja Tingevaaran lappalaisten kohdata heidät 100 poron kanssa ja kuljettaa kalat Siggevaaran lapinkylään, jonne on matkaa 30 peninkulmaa merenrannasta. Siellä tulee Siggevaaran lappalaisten vastaanottaa tavarat kruununporojen kanssa ja kuljettaa ne Tornion nimismiehen talolle, tämä matka on 40 peninkulmaa.
Vastaavasti annettiin ohjeet, että Tenoteckijstä Länsimerellä etelään aina Lagnäs-byhyn, tulee kala kuljettaa Alta-vuonoon, joka on itään Longnäsistä, sieltä jokea ylös Koutokeinoon, Lappajärvelle missä Awiovaaraan lappalaiset ovat vastassa 60 poron kanssa ja kuljettavat kalan Suonttavaaraan nimismiehen tykö. Samoin muut kalat, jotka tuodaan Warangista Utsjoelta ja Tenolta on tuotava 40 poron turvin. Sieltä on Suonttavaaran lappalaisten kuljetettava kalat 100 porolla pitkin Kingenåå-jokea alas Tornion nimismiehen talolle, jonne matka on 44 peninkulmaa.
Lisäksi annetaan ohje, että niissä paikoissa, joissa ei ole paljon lappalaisten poroja, tulee käyttää kruununporoja.
Siggevaaran, Tingevaaran ja Rounalan kylät ovat olleet tärkeitä kuljetusreitin ylläpitäjiä. Tingevaara ja Rounala ovat olleet kuljetusporoja ylläpitäviä kyliä, minkä lisäksi Siggevaara on toiminut eräänlaisena keskusvarastona. Näiden kylien väestökehitystä on kuvattu kirjoituksen lopun kahdella grafiikalla.
Suonttavaara on puolestaan ollut Siggevaaraan rinnastettava erittäin tärkeä keskusvarasto, jonne tavarat tuotiin Koutokeinon/Lappajärven välivarastosta. Tätä kuljetusreittiä palveli Awiovaaran kylä. Vastaavasti Suonttavaara otti vastaan kaiken tavaran Utsjoen ja Tenon suunnasta.
Historiallinen fakta on, että birkarlit ovat ylläpitäneet kyseistä kuljetusjärjestelmää yllä ikiajoista ja siksi onkin luonnollista, että näihin kyliin on syntynyt myös voimakkaasti heidän intressejään palveleva yhteisö. Suonttavaara ja Siggevaara olivat tärkeitä keskusvarastoja, ja se selittää, miksi näiden kylien eräjärvet olivat lähes poikkeuksetta birkarlien ja Tornionlaakson talonpoikien omistuksessa jo vuonna 1553, kun ensimmäinen kalavesiluettelo laadittiin.
Rounala ja Tingevaara ovat puolestaan olleet elintärkeitä porojen keskusvarastoja, joissa birkarlit ovat pitäneet porojaan ainakin aika-ajoin reservissä.
Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, että Nils Oravainen tuli perhekuntineen Tingevaaran puolelta ottamaan haltuunsa myös Rounalan kylän alueelta tiluksensa, kun kylä oli jatkuvan intressiristiriidan kohteena.
Kuningas Kaarle IX epäonnistui kuljetusreittijärjestelmän kanssa pahoin, sillä uudet alamaiset eivät olleetkaan halukkaita palvelemaan uutta kuningasta. Siksi tilanne ajautuikin katastrofiin ja Ruotsi joutui vuokraamaan veronkannon takaisin birkarleille vuosiksi 1620 - 1638. Tämä niin sanottu verojenvuokrauskausi toi ilmeisesti kruunulle tarvittavan aikalisän rakentaa uusi kuljetusjärjestelmä uskollisten alamaisten turvin. Suonttavaara ja Siggevaara oli asutettu omistajien toimesta maaomaisuuden menettämisen pelossa, joten keskusvarastot olivat hallussa. Sitten tunturilapinkyliin tuotettiin uusia kuninkaalle uskollisia lappalaisia Luulajan ja Pitimen lapeista, ehkä jopa etelämpääkin.
Kölin seudun väestökehityksessä on aina 1600-luvun puolivälistä asti nähtävissä, että kyliin muuttaa uutta porolappalaisväestöä massiivisesti.
Lopuksi. Todettakoon kaksi eri asiaa vielä taustoituksesta. Tänä päivänä tiedetään, että saamelaiset ovat samaa kantaa kuin lappalaiset ja kveenit. Erityisasema on Suomessa Norjasta ja myös osittain Ruotsista tulleilla porosaamelaisilla, joilla on kotitausta muiden maiden alueella. He ovat tunkeutuneet 1751 rajasopimuksen perusteella Suomeen ja vuokranneet etenkin 1800-luvulla alueita Utsjoen ja Inarin alueilta. Rajojen sulkeuduttua 1852 heidän oli valittava joko Suomi tai Norja. Kahden maan välillä valinta uusiutui kuten jo 1751 rajasopimuksella. Nyt myös rajat sulkeutuivat suurten porotokkien siirtämisestä Suomeen ja valtiolta vuokratuille laidunmaille. Se oli sinänsä järkyttänyt alueen kalastajasaamelaisia ja heidän elantoaan moni tavoin kuten kävi myöhemmin myös Enontekiöllä. >Suuri osa alueen nykyisistä porosaamelaisista on tätä perua. He saivat samalla tavalla kruununtilan tai kruunun metsätorpan perustamisoikeudet 1800-luvulla kuin muutkin. Alkuperäisiä he eivät ole sanan varsinaisessa merkityksessä.
Toinen huomautus koskee saamen kieltä. Saamen kielestä todettakoon, että lähinnä kielioppinsa ja rakenteensa puolesta suomen kielen sukua. Se on luovuttanut aiemmin suuren määrän sanoja esimerkiksi keskeiseen ja eteläiseen Suomeen. Saamen kieli lienee yhtä vanhaa kuin suomenkin kieli. Saamen kielen ikää ei ole selvitetty eri tavalla. Mitä muuta kieltä siis lappalaiset oikeastaan ovat voineet asutuksensa ja sen jälkeen puhua. Miksi kyse olisi ollut kieleen perustuvasta etnisyydestä. sen maaoikeustutkimus ovat kiistattomasti kumonneet juuri osana alkuperäisyyttä ja oikeuksia alkuperää.
Kertomus 3
Birkarlien oikeudet ja erioikeudet
Birkarlien oikeudet. Birkarlit hallitsivat aluettaan, omistivat alueensa ja keräsivät veroja lappalaisilta ja muilta, kunnes kuningas sen esti. Birkarlit olivat myös sääty, joka kävi kauppaa Jäämeren rannalla. Birkarlien, jotka olivat kveenien edusmiehiä, alueet ulottuivat Jäämerelle saakka, kunnes Norjan valtio halusi estää elinkeinojen harjoittamisen siellä.
Birkarlien oikeudet perustuvat jo kuninkaan ja birkarlien keskeiseen valtiolliseen sopimukseen, Telgen sopimukseen 1328. Sopimuksella kuningas vahvisti birkarlien hallitseman alueen aseman ja häiritsemättömän oikeudet. Sen lisäksi siinä on todettu omistukset. Verojen maksuvelvollisuus todetaan useissa eri säädöksissä (lähde kohdittain mainittu):
-1340 Lapinmaan vapauttamiskirje
-1358 Birkarlien privilegioiden vahvistamiskirje
-1498 Birkarlien verottamista koskeva kirje
-1551 kirje merifinnien ja birkarlien verottamisesta
-1601 todistus birkalien maan rajasta.
Viimeksi mainittu todistus kuvaa kuninkaan ongelmia birkarlien hallitseman Tornionlaakson ja heidän vaikutusalueidensa hallinnassa: norjalaisten tunkeutumista ja kiinteästi paikallaan asuneiden merifinnien karkottamista.
Birkarlien ja Lapinmaan verotusasetuksen 1602 nojalla määriteltiin veromaksuvelvollisuus maista, joita jokainen tarvitsi. Verojen määräämistä varten tuli porot vuosittain laskea, kaikesta määrättiin omistuksen ja hallinnan perusteella vero. Veron määräämistä varten määriteltiin kaikesta omaisuudesta manttaali.
Majuri Peter Schnitler puolestaan selostaa kveenien vallan rajoista, tosin melko myöhään:
Tämä kuvaus on sikäli mielenkiintoinen, että vielä niinkin myöhään kuin vuonna 1742 - 1745 tallensi majuri Peter Schnitlerin rajatutkimuspöytäkirjoihin tiedon kveeneistä ja Kvenlandista, joka alue ulottui 2 ¼ peninkulmaa (24 km) länteen ja itään Tornion kaupungista ja sitten ylöspäin pitkin Tornionjokea ja muita alueen jokia pohjoiseen ja luoteeseen Norjan rajalle saakka noin 30 peninkulmaa (321 km), mikä sopii Olaus Magnuksen Skrithifinnia kuvaukseen täydellisesti.
Jouko Vahtola: Tornionlaakson historia I, 1991, 214.
Kveenit puhuivat Itä-Suomen murretta. Schnitlerin ja Magnuksen kuvauksen mukaisesti Kvenland on merkitty myös vuonna 1601 laadittuun hollantilaisen kauppiaan Simon van Salingheinin karttaan.
Kyösti Julku: Kvenland – Kainuunmaa, 1986, 115 – 116.
Erioikeudet. Birkarlien oikeudet johtavat nimenomaisesti poikkeuksellisen pitkän historiallisen kehityksen tuloksena. Juridisoikeudellisen pohjan niille muodostaa Telgen sopimus 5 Syyskuuta. 1328 sekä sen pohjalta annettu kuningas Mauno Erikinpojan Telgessä 16. Maaliskuuta 1340 antama vahvistuskirje.
Vuoden 1328 sopimuksen pitkäjänteisyyttä kuvastaa Mauno Erikinpojan seuraajan poikansa Erik Maunonpojan vahvistus birkarlien privilegioille (Bekräftelse på Birkarlarnes privilegier) päivätty Tukholmassa 6. elokuuta 1358. Tämä kirje on merkittävä sillä siinä puhutaan nimenomaisesti erityisistä privilegioista eli vapauksista, jotka hän vahvisti yhdessä valtiopäivien kanssa isänsä kuoleman jälkeen. Kirjeen sisältö kertoo:
Alkuperäiset privilegiot vahvistetaan uudestaan seuraavan kuninkaan ja valtiopäivien toimesta. Vahvistuskirje koskee alueellisesti kiistatta Torniolaaksoa sekä Tornion ja Kemin lappia eli Norrebottn. Kirjeissä kerrotaan, että alue oli erotettu laillisin rajamerkein muusta Ruotsista.
Kyseessä oli alueen kokonaisvaltainen hyödyntäminen sisältäen: metsästyksen, kalastuksen, poronhoidon, puunkäytön, kaupankäynnin ja jopa avomerikalastuksen Norjassa.
Sama linja jatkuu läpi vuosisatojen ja viimeinen erityisvahvistus näille privilegioille annettiin kuningas Hansin voudin ja linnanhoitajan toimesta 3. syyskuuta 1498. Kirje puhuu taas Rajamerkein erotetusta birkarlien omasta maasta missä he harjoittavat kantoaan.
Vaikka Kustaa Vaasa kunnostautui 1500-luvun puolivälissä erityisesti Ruotsin valtion verotulojen kartuttajana, niin on huomattava, että hän ei koskaan voinut puuttua tai kumota birkarlien erityisiä omistuksia laajoilla alueilla. Kyseessä oli vain heidän omaisuuden kirjaaminen ja verollepano. Todisteena tästä on lukuisat Kustaa Vaasan pojan Kaarle IX aikaiset asutusohjelmat, jotka vuodesta 1604 lähtien aina törmäsivät siihen tosiasiaan, että asutukseen suunnatut alueet olivat jo yksityisessä omistuksessa. Kaarle yhdeksäs joutuikin alistumaan ukaaseihin, että jos omistajat eivät siirry asuttamaan omistamiaan eräalueita otettiin ne häneltä pois ja annettiin muille…
Kustaa Vaasan määrätietoista verollepanoa kuvastaa hyvin Tukholmassa 20. huhtikuuta 1551 päivätty kirje, jossa vaaditaan, että myös birkarlien osalta on saatava Jäämeren kalastus verolle niin kuin muillakin merifinneillä on. Tämä kirje on sinällään tärkeä sillä se kuvaa kuinka birkarlit omistivat erittäin tuottoisan Jäämeren kalastuksen. Kuninkaallisissa kirjeissä nimenomaisesti todetaan, että merifinnit maksoivat veroa maasta ja vedestä, ja nyt birkarlit oli saatava samanlaisen verotuksen piiriin Jäämerenkin myös osalta.
Birkarlien valtakausi ja verotusoikeus lakkasi 1600-luvun alussa kuten birkarlien ja Tornion kaiken väen todistuksesta 1. syyskuuta 1601 kerrotaan.
Kveenimaa 1740-luvulla rajoittuu Kemijokeen idässä ja Kalixjokeen lännessä. Valtakunnallisia rajoja Ruotsiin, Norjaan ja Suomeen ei oltu vielä rajattu. Raja seuraa Torniojokea ylöspäin ja on nykyinen valtakunnanraja Ruotsin ja Suomen välillä aina 1810 asti. Läntinen raja oli myöskin kieliraja suomenkielelle. Kaikilla paikoilla oli nimet alkuperäiskielellä ja sehän oli myös se kieli, jota alkuperäinen väestö käytti seudulla.
Ur boken, Major Peter Schnitlers GRENSEEKSAMINASJONSPROTOKOLLER 1742-1745, band II. Sammanställt av J. Qvigstad och K. B. Wiklund:
"Sp. 24. Resp: Landskapet Öster- och Söder om Kjölen på de Kongelige Svenske sidan därom refererar han sig till 10 Vittnens utsago här på pag 356. Tilläggandes, om Qvenland varifrån de Svenske Qväner här omkring i de Norske Fjorden är, begynner 2 1/4 mil österut, och 2 1/4 mil västerut från Tornestad, sträckande sig allt till de Norske Gränser en 40 mil vidt; "
Tämä Tornionlaaksoa sekä Tornion ja Kemin lappia koskeva erityinen privilegioasema näkyy selkeästi vielä 1700-luvun lähteissä kun alettiin valmistella niin sanottua isojakoa. Torniolaakson ruotukatselmus vuonna 1728 samoin kuin veroäyrimääritys vuonna 1749 kertovat kuinka Tornionlaakson talot maksoivat poikkeuksellisen paljon veroa eräoikeuksista ja omistuksista. Kun kuningas antoi selvityksen Ylitornion käräjillä 28. maaliskuuta 1774 ruotuvelvoitteessa huomioidut talojen etuudet, oli mukana kaikki mahdolliset luonnonkäyttöön liittyvät oikeudet. Vastaavasti yhdistys- ja vakuuskirjan yhteydessä annetut vero-ohjeet ja muut kirjeet pitävät ehdottomana talonpojan veroäyriin määritettyjen etujen säilymisen muuttumattomana…
Tätä Torniolaakson sekä Kemin ja Tornion lappia koskeva erityinen privilegioasema ilmenee myöskin niistä päätöksistä, että ne lapinveromaat, jotka muutettiin uudistaloiksi 1760-luvun alussa olivat ilman lunastusta perintöluonteisia… Tämä perintöluonto koskeen koko muuta Lappia lukuun ottamatta Utsjoen ja Inarin aluetta. Inarissa tähän tekee poikkeuksen Ivalon kylä sekä Muddusjärven kylä, joihin perustettiin uudistilat vuosina 1758 ja 1760.
Optio-oikeus
Optio-oikeus koski käsittääkseni yllä lueteltuja perintöluontoisia taloja. Tornionlaaksossa niitä taloja, jotka olivat perinnöksi lunastettuja ennen isojakoa sekä niitä lapinveromaista perustettuja uudistaloja, jotka olivat olemassa 1760-luvun alussa.
|
