111017 - Paavo Lipponen - änkyrä vaaliehdokas

Paavo Lipposen epätoivoinen, sosialidemokraattinen valinta

Kahden hallituksen pääministeri Paavo Lipponen intoutui vielä vanhoilla päivillään ja ryhtyi ehdokkaaksi tasavallan presidentin vaaleissa tammikuussa 2012. Taitaa olla kyse sekä ehdokkaan omasta osin katkeroituneesta intohimosta että oman puolueen epätoivoisesta tilanteesta, kun presidenttiys uhkaa katketa puolueelta usean presidenttikauden jälkeen. Kukaan ei kaipaa Suomessa enää sosialidemokraattista ehdokasta nähtyään, mihin alennustilaan tasavallan presidentti johti maan tai myötävaikutti moraalisesti ja muutenkin kahden viime kauden aikana.

Mikä vaivaa sosialidemokraattista puoluetta? Se on menossa vanhana puolueena Suomessa kohti perikatoa. Ei Paavo Lipponen kokemuksellaan voi sitä pelastaa. Pelko saattaa olla itse asiassa päinvastainen: puolueen tuore ehdokas varmistaa alamäen kiihtymisen.

Sosialidemokratian johdolla Suomi on taantumassa toisen luokan valtioksi. Kaikki pelastavat kansalliset ratkaisut ovat tekemättä; itse asiassa niiden sijaan on pelattu vakuuspeliä, vaikka kyse ei ole ollut oikeastaan mistään vakuudesta vaan lainaamisen tuen hyvittämisestä sukupolven aikana täysin epävarmoin oletuksin. Joten se siitä.

Sosialidemokratia on osallistunut vahvasti eurooppalaisen talousyhteisön ja sittemmin unionin rakentamiseen. Sen etujoukossa on seissyt Paavo Lipponen, tuo iso köntysmäinen mies, jota omat purivat vuosien ajan ilkeästi. Etupäässä puheenjohtaja Kalevi Sorsa sorsi sen kun ehti, mikä ei ole ohittunut jättämättä jälkiään Lipposeen. Silloinen puheenjohtaja oli kiero ja kaksoisrooliensa vuoksi ilkeä nuorelle radikaalille, joka ehti nuoruudessaan polttaa sotilaspassinsa ja näyttää siten oman isänmaallisuutensa sisällön selvin elkein.

Nytkin Paavo Lipponen astuu näyttämölle eurooppalaisuuden esikuvana ja suoraviivaisena taistelijana ilman sen suurempia ongelmia Euroopan, euroalueen ja integraation syvistä kriiseistä, joita Lipponen ei oikeastaan halua kohdata tai käsitellä, ovathan ne niin vaikeita asioita. On parempi suunnata täysin purjein kohti eilistä, jota tämä samainen henkilö sanoo väistävänsä muuten. Ei ole mitään tarvetta uusarviointeihin Euroopassa, voi sentään Paavo parka!

Keskeinen henkilökohtainen motiivi ehdokkaaksi ryhtymisessä lienee ollut täysin perseelleen mennyt hanke päästä Eurooppa-neuvoston puheenjohtajaksi. Se ei saanut lainkaan tuulta alleen eurooppalaisena projektina. Tehtävään valittiin belgialainen, kaikin puolin täysin onnettoman taitamaton valtiomies ja ikämies Herman van Rompuy. Lipponen voi olla aidosti vahingoniloinen, sillä hän ei olisi voinut olla sen surkeampi kuin mitä valittu on ollut euroalueen kriisien selvittäjänä. Vai pelastiko onnettomaksi osoittautunut valinta Paavo Lipposen maineen kumminkaan?

Henkilökohtaisen intohimon lisäksi viime vuosina muistelmiaan kirjoitellut ja korkean tason konsulttihommia hoidellut Lipponen yrittää pelastaa puolueelleen sen, mitä nyt enää on pelastettavissa. Sellainen on puolueen tilanne ja alamäkiluisu. Puolue tarrautui aitoon sosialidemokraattiin, kun ketään muuta ei ollut saatavissa. Muutenkin puolue on alamäessään aina vain tarttunut vanhaan kaartiin eläkkeeltä.

Tosin eduskunnan puhemies Eero Heinäluoma korosti hallituksen muodostamisen jälkeen hienosti puolueen tuoreimpia ministerivalintoja jäätyään valinnoissa sivuun, että puolue valitsi nuorta joukkoa ministereiksi. Sillä hän korosti hyllytyksen hienovaraisuutta ja viittasi työministerin ja ulkoministerin valintoihin, molemmat valitut jo eläkkeellä tai eläkeiässä. Ei taida olla mikään kykypuolue koko puolue enää, vaikka korkeat, varmat virkapaikat houkuttavat!

Ei Paavo Lipponen pelasta puoluetta eikä saa sen siipiä enää lentoon. Puolue on nyt toiseksi suurin työväenpuolue heti perussuomalaisten jälkeen. Kohta ay-liikkeen johdossakin se on vasta toiseksi suurin puolue. Se on menettänyt viime eduskuntavaalien jälkeen jo lähes pari prosenttia kannatuksestaan ja on menossa hallitsemattomasti luisumalla alamäkeen. Nähtäväksi jää, saavuttaako se keskustan siinä menossa.

Puolue ei ole kyennyt uudistumaan. Sen tulevaisuus on säälittävän painotteinen, kun suurin kannattajakunta on eläkeläisissä; siinä on ainoa positiivinen seikka se, että nämä ikäluokat ovat suurempia kuin nykyiset. Sen voima on häviämässä teollisuuden puolella, kun Suomi menettää teollisuuttaan kiihtyvällä vauhdilla eikä paluuta ole, onko edes yritetty luoda edellytyksiä teollisuuden kannattavuudelle, voi hyvinkin kysyä?

Kun kohta on pakon edessä saneerattava julkisesta sektorista neljännes, puolue menettää otteensa yhteiskuntaan sitäkin kautta. Mihin tässä suhteessa voisi tuoda apua ja pelastusta Paavo Lipponen, jonka aika on jättänyt tässä väistämättömässä kehityskulussa. Koko julkisen toiminnan taloudellinen perusta on suureksi osaksi nyt katteetonta ja vailla taloudellista pohjaa, mitä sosialidemokratia ei halua tunnustaa. Sen ideologinen perusta on murenemassa koko hyvinvointivaltion käsitteen myötä peruuttamattomasti.

Puolue ei tehnyt mitään uudistuakseen. Sen ohjelmat ovat valovuoden tulevaisuuden puolueen vaatimuksista jäljessä. Puolueen usko tulevaisuuteen on todellisuudessa yhtä luja kuin keväinen järven jääpeite.

Sosialidemokratian taakka on raskas. Katsotaanpa vaikka maan ilmapiiriä. Yleinen toivottomuus on jo vallannut kansalaiset. Se johtuu uusavuttomuudesta kansallisessa talouspolitiikassa. Ei siinä ole vailla osuutta puolueen piiristä valittu tasavallan presidentti Tarja Halonenkaan. Hänen suurimmaksi ansiokseen jää lautaskiistan lisäksi Suomen alavireinen, luonteeltaan julistava ja ideologinen ilmapiiri, käsittämättömät kansalaisten oikeuksien rajoitukset ja arjen hylkääminen osana ihmisten selviytymistä. Kansallisuus ja isänmaan etu ovat hävinneet käytetystä kielestä. Kansalaisten enemmistön mitta alkaa olla täynnä sosialidemokratiaa!

Luotu kuva Paavo Lipposesta

Paavo Lipposesta on monelle jäänyt kuva sanailijasta ja jäyhästä, todella karhumaisesta pääministeristä, jonka muita urotekoja on vaikea muistaa - eikä se taida johtua muistista. Hänen ominaisuuksiaan on ollut sivaltaa, kun tilaisuus tulee. Sitä on nähty myös muistelmien kirjoittamisen kautta, mikä on ollut viime vuosien päätehtävä kuten yleensä merkittävissä asemissa olleilla, ja sekin on niin tärkeää usein vain oman puolustuksen kirjoittamiseksi jo ennakolta. Se on varmuudella perua omista kokemuksista. Hän ei ole kuitenkaan yhtä katkera ja ilkeä kuin oli toinen entinen sosialidemokraattinen pääministeri Kalevi Sorsa.

Paavo Lipponen kuvataan ulkopolitiikan ja Euroopan tuntijana ja niihin sitoutuneena. Niin varmaan onkin, mutta ei se ole edes sellaisenaan riittävää suorassa kansanvaalissa. Osaamisen tason ajanmukaisuus on lisäksi aivan oma kysymyksensä. Kyse on enemmästä.

Paavo Lipponen näyttää jo alkumetreillä tuovan perhettään julkisuuden valokeilaan. Siinä hän tulee eroamaan muista ehdokkaista. Ei voi pitää kovin suurena referenssinä, jos puoliso Päivi Lipponen kehuu ja ylistää puolisoaan pehmoksi. Puolison oma asema tekee tällaiset kommentit ilmeisesti lopulta tarkoitustaan vastaan kääntyviksi, moni voisi olettaa. Ja mitä merkitystä tällä asialla on. Onhan nykyinen tasavallan presidenttikin todettu alaisilleen raivoavaksi naiseksi, eikä sosialidemokratia ole siihen puuttunut. Ja onko oikeastaan suuri ihmisen koko tai pehmous mitään oikeita presidentin tekijöitä?

Sosialidemokratia on itsessään myös osoittanut, etteivät perhesuhteet tai jonkun suuntautuminen merkitse mitään. Kyse on kuitenkin henkilön poliittisesta ja kansansuosion antamasta kokonaisuudesta. Voisi tietenkin olettaa, että jonkinlaista arvojohtajuutta olisi presidentillä keskustelijana. Sehän on viime vuosina puuttunut kokonaan presidentti-instituutiosta.

Paavo Lipponen on lähtöisin köyhistä oloista, joihin ja kasvuympäristöönsä hän on viimeisten vuosien aikana ahkerasti käynyt perehtymässä. Jonkinlaista paluuta juurilleen lienee sekin. Se ei poista katkeruutta, joka ajoittain ilmenee eri asioissa. Kokemus on arvokasta, mutta sen täytyy liittyä nykyisyyteen. Vain sen analyysi voi osoittaa kokemuksen mukanaan tuomaa viisautta ja rohkeutta.

Eurooppalaisuus ei ole mikään itseisarvo: aika osoittaa, että monessa asiassa joudutaan harkitsemaan perusarvoihin puuttumista. Nykyisen unionin hintaa alkaa nousta kansallisen sietokyvyn ylitse eikä sitä muuta mikään puhe muuksi. Vaikka Paavo Lipponen on jokseenkin kykenevä kirjoittamaan, sen osoittamat arvonlisät on vielä todentumatta. Voi olla, että jotakin tässä suhteessa tapahtuu vaalikampanjan aikana. Se edellyttää kyllä, että poliitikon asenteet muuttuvat ja suhtautuminen moneen asiaan tarkentuu. Ei kansa tule hakemaan oppia Paavo Lipposelta; suunta on varmuudella päinvastainen.

Miksi Paavo Lipponen ei menesty vaaleissa?

Sosialidemokraattisen puolueen valintaa presidenttiehdokkaakseen kuvasi valtakunnan lehti sovinnollisen yrmyn valituksi tulemiseksi. Sanavalinta viitannee ainakin ehdokkaan yleiseen olemukseen ja ilmeeseen useissa yhteyksissä, ehkä vähän tapaankin sanailla ja ilmaista itseään.

Paavo Lipponen on valittu ehdokkaaksi aplodein oman puolueen valinnalla. Mitään yleistä kannatusta ei ole ilmaantunut. Siihen eivät riitä tai kelpaa jutut karhuista ja niiden pelotusvoimasta.

Tämä lähtökohta on erinomaisen huono puoleen tukemaksi. Sosialidemokraattinen puolue on säheltänyt viime ajat sen kun on ehtinyt vakuusasian kanssa ohittaen maan oman talouden ja Euroopan unionin jäsenvaltion talousarvion suurimman alijäämäisyyden ja nopeasti kasvavan valtionvelan ja valtion riskien yhteissumman aiheuttamat poikkeuksellisen suuret riskit ja ongelmat.

Puolueen toimintatapa ja vanhentunut agenda ei voi olla perusta kannatukselle valinnasta puhumattakaan. Ei siinä auta, jos kehuu ja rohkaisee oman puolueen holtitonta puheenjohtajaa, jonka realismin tajusta ei ole vielä tietoa, pääministeri Kataista ja komissaari Rehniä Suomen pelastajina ja hyvänä tiiminä. Mitkään ansiot eivät puhu tällaisen puolesta.

Paavo Lipponen on yrmy mutta myös änkyrä. Hän on aloittanut kampanjansa iskemällä perussuomalaisia, toiseksi suurinta puoluetta gallupien mukaan. Puoluetta hän on pitänyt ääriliikkeenä, jollaiset suomalaiset hylkäävät. Kyllä Paavo tietää. Tällainen taitamattomuus on jo varmistanut, ettei ehdokkaasta tule kansan presidenttiä eikä presidenttiä. Käsitys kansalaisliikkeistä ei ole osunut sinne päinkään, mitä voisi tulevaisuuden poliitikoksi hakeutuvalta edellyttää.

Paavo Lipponen on tullut tunnetuksi idiomeillaan, vanhan kansan sananparsilla ja muulla hetkeen sidotulla, fanaattisella ilmaisullaan. Sekään ei pelasta häntä, sillä eräs toinen ehdokas hakkaa hänet tässä lajissa mennen tullen.

Perusongelma on ehdokkaan aika korkea ikä 70 vuotta, mikä näkyy jo ehdokkaan äänenpainoissa, äänen laadussa ja kyllä puheissakin. Suomessa ei ole tarvetta valita eläkkeeltä ehdokasta virkaan; kyse on myös jaksamisesta ja kunnosta kauden aikana. Ehdokkaan kuva Euroopasta on paljolti eilistä eikä sille mitään voi. Siinä ei auta vetoaminen ehdokkaan vaikutusvaltaan aiemmin Euroopassa tai tunnettuisuuteen. Niin ovat pääasiassa muutkin ehdokkaat, jotka ovat tiedossa. Heistä monet muut näyttävät olevan paremmin perillä unionin ongelmista kuin Lipponen ideologioissaan.

Yhtä lailla Paavo Lipponen on hakoteillä valitessaan vaaliteemoiksi demokratian, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden. Sanat ovat tyhjiä ilman konkreettisuutta, olivat sanat sitten sinänsä kuinka perusteltuja tahansa. Sellaista vierastaa kernaasti arjen ihminen. Monta kansalaista kiinnostaa juuri nyt Venäjän aseistuksen modernisointi ja aseistuksen keskittäminen tai työn turvaaminen huomisen Suomessa aikana, jolloin teollisuus pakenee Suomen kalliita kustannuksia kiihtyvällä vauhdilla.

Ehdokas on kiikkunut gallupeissa kolmantena kokoomuksen ja perussuomalaisten ehdokkaiden jälkeen, kun nämä astuivat näyttämölle ehdokkuudestaan ilmoittaen. Ei liene suuren suuri arvaus osua oikeaan, kun toteaa, että sijainti on oikea todellisen suosion ja vielä lopullisen kannatuksenkin perusteella.

Suurin ongelma henkilössä on, ettei hänellä ole mitään sellaisia ominaisuuksia, jotka puoltaisivat koko kansan ehdokasta ja sen mukaista kannatusta. Suosiota ei myöskään ole. On vaikea samaistua samalla kertaa karhuun ja väitettyyn pehmoon. Puolue vieroittaa suuren osan kannattajia kaikissa tilanteissa. Kun äänestäjä tajuaa, että kyse on sosialidemokratian selviytymisestä, se karkottaa mukavasti. Niin se aika menee!

Ehdokkaassa on selkeitä ominaisuuksia, jotka eivät luo menestystä. Ehdokas Lipponen ei ole suosion kerääjä puuttuvien vetovoimatekijöiden vuoksi. Hän ei analysoi tai vetoa sellaisella viisaudella, jota valistunut kansalainen tuumailee tarpeelliseksi. Häntä on vaikea pitää itsenäisenä, riittävän riippumattomana ajattelijana eräiden muiden ehdokkaiden tapaan.

Lisäksi ehdokkaan henkilökohtainen ominaisuus on olla änkyrä, päsmäri ja piiskaaja. Hän kertoo mieluummin, mitä mieltä kansan on oltava ja milloin se on väärässä kuin jättää jokaisen harkinnalle sijaa mielipiteen ja kannan muodostamisen suhteen. Kuka tällaista öykkäriä kannattaisi, on aika luonnollinen reaktio. Eikä karhu voi mitään karvoilleen, on jokaisen tiedossa tuossa iässä. Miksi kannattaa ehdokasta, jonka on vaikea hyväksyä kansalaismielipiteitä ja kansallisia, poliittisia liikkeitä, joilla on tulevaisuus!

Realisti