111019 - Mihin tarvitsemme Helsingin Sanomia?

Tiedonsaantioikeudesta osana tiedostusvälineen toimintaa

Jokaisen perusoikeuksien perusoikeus on tänä päivänä oikeus saada tietoa. Perustuslakimme on yrittänyt turvata tätä oikeutta siten, että se takaa oikeuden saada tietoa viranomaisilta tuomioistuimet mukaan lukien julkisista asiakirjoista ja asianosaisille oikeuden saada tietoja ja asiakirjoja tätäkin laajemmin. Myös päättäjillä ja etenkin luottamushenkilöillä on sekä vastuunsa mutta myös demokratiaoikeuksien laaja tiedonsaantioikeus.

Tämä sääntely edellyttää laintasoisia säädöksiä siitä, että jollakin on vastaava velvollisuus; muutenhan oikeus jää näennäiseksi ja vain lain kirjaimeksi.

Vastaavasti yksittäisen kansalaisen oikeutta pitää itseään koskevia tietoja ja suojata siten sekä yksityisyyttään että elantoaan suojataan sillä, ettei tällä ole vastaavaa velvollisuutta tietojen tai häntä koskevien asiakirjojen antamiseen kellekään yksityishenkilönä.

Tiedotusvälineet mieltävät roolinsa osana yleistä tietojensaantioikeutta ja sitä voivat toimittajat käyttääkin. Kansalaisten on pidettävä kuitenkin selkeä ero perusoikeuksien ja ns. median tehtävien välillä. Lehdistö ja muu media on väline kansalaisille tyydyttää tiedonsaantioikeuttaan mutta ei perusta eikä oikeutettu omimaan miltään osin kansalaisen oikeutta tiedonsaantiin. Se tarkoittaa muun ohessa, että lehdistö on epäiltävä jokapäiväisesti, sen uutisointia arvioitava, sen asenteita eriteltävä ja lehden linjaan poliittisuus saatettava valinkauhaan.

Lehdistö on yksi vaikuttamisen ja poliittisen kentän vaikuttaja, se turvaa kansalaisille eniten julkisen toiminnan valvontatehtävää. Sen sijaan sen merkitys on vähentynyt ja muodostunut entistä kriittisemmäksi kansalaisille tiedonsaantioikeuden turvaajana. Sitä on epäiltävä alati.

Valtio ei ole toistaiseksi turvannut tyydyttävästikään muutoin kansalaisen tiedonsaantioikeutta. Hyvin kohtuuhintaisen verkkoyhteyden turvaaminen ja julkisten palvelujen saatavuus netissä on oltava tasapainossa jne.

Lehdistö on selkeästi vallan käyttäjä, se on selkeästi samalla kansalaisen palveluja että sen manipuloija ja vaikuttamisen kohde. Ellei tätä eroa tee, ei osaa käyttää tiedotusvälineitä.

Lehdistön vallan käytön perusta on sen omistuspohja ja sidonnaisuudet sekä vaikutuspyrkimykset; niitä on aina. Omistajan vaikutus kulminoituu yleensä päätoimittajien ja johtavien toimittajien valinnassa. Lehden linja ilmaisee toimituksen valinnat ja poliittiset ja muut sidonnaisuudet; se ei ole julkinen ja avoin asia demokratiassa, joten kansalaisen on oltava aina varuillaan tämän seikan kanssa.

Sillä, että jokin tiedotusväline on yhteiskunnan omistuksessa, ei ole ratkaiseva merkityseroa. Se tasapainoilee, mutta valtaa käyttää sekin mielikuvien luomisesi varsinaisen tiedonvälityksen ja objektiiviseksi luonnehdittavan tiedon välittämiseksi. Poliittinen valvonta riuduttaa valtio-omisteista tiedonvälitystä ja yleisradiotoimintaa. Se myös siirtää poliittisuuden loputtomaksi toimittajien mielipiteiden ja pyrkimysten seurannaksi tiedotusvälineen uutisoinnin.

Jos tiedotusväline on avoimen kaupallinen ja se määrittelee sen tavoitteita ja toimintatapaa, sekään ei vapauta kansalaista tarkkailemasta tiedonsaantioikeutensa kannalta saamiaan tietoja ja esimerkiksi uutiskuvaa. Kaupallisuus tarkoitti Suomessakin erityisesti sähköisissä tiedostusvälineissä suurempaa kriittisyyttä ja avoimuutta sekä aiheiden valinnanvapautta. Niin se ei toimi tänä päivänä.

Nykyisin kansalaiset muodostavat kuvansa maalimasta ja tapahtumista sekä saavat tietonsa usein monen kanavan kautta. Se osaltaan varmistaa oikean kuvan muodostamista osana sitä, mitä kansalainen tarvitsee muutoin elämässään, ajakseen asioitaan ja varmistaakseen oikeutensa yhteiskunnassa ja eri foorumeilla.

Aika on muuttanut periaatteellisesti olennaisella tavalla kansalaisen ja erityisesti lehdistön suhdetta. Kansalaisella on käytännössä samat tiedonlähteet kuin lehdistölläkin ja jopa ajantasaisesti, jos kansalainen haluaa ja voi asioihin perehtyä. Itse asiassa eroja on siinä, että toimitus ottaa suoria kontakteja ja tekee haastatteluja mutta toisaalta kansalainen voi käyttää kielitaitonsa ja muun taidon mukaan laajaa kirjoa uutislähteitä suoraan mahdollisimman alkuperäisestä tiedonlähteestä.

Eritoten kansalainen voi muodostaa samalla monipuolisen kuvan asiasta ja uutisesta eikä tyytyä tietyn lehden tietyn linjan mukaiseen tiedon välittämiseen. Tämä kehitys on valtava. Jokainen voi löytää netin kautta erilaisin periaattein toimitettuja sivuja lähes äärettömällä tavalla, kunhan niitä osaa hakea ja sitten vain analysoida. Tämä on muokannut lehtienkin toimittamista ja eriytymistä.

Lehden linjasta

Lehden päätoimittaja päättää ja vastaa lehden linjasta. Se on usein mysteerinen asia, jota valistunutkin lehden lukija tai selailija joutuu tuumailemaan tovin. Lehden päätoimittaja ja muunkin tiedotusvälineen päätoimittaja vastaa myös sananvapauslain mukaan lehden ja toimittamisen sisällöstä oikeudellisessa mielessä, mitä puolta ei tässä arvioida.

Lehden linjaa käsitellään tässä yhteydessä asiana, joka vaikuttaa, johon voidaan yrittää vaikuttaa ja joka on poliittisen intressin välitön kohde monin tavoin. Objektiivista tiedonvälistystä siinä mielessä ei olekaan. Sen kannalta on kuitenkin merkityksellistä, että tiedonvälittäjä muodostaa aina vastapainon ja arvioijan poliittiselle päätöksentekijälle ja virkamieskunnalle.

On tärkeää, että lehden valistunut lukija analysoi koko ajan lehden linjaa, jotta valitun ja luetun lehden linjan kautta voi arvioida, mikä totuus toimituksen toimittamalla aineistolla on tai voi olla.

Lehden linja avautuu hankalasti. Osa siirtyy ei näy valintoina lehdessä vaan siinä, mitä kaikkea jätetään käsittelemättä ja mitä siinä sanomatta. Siksi on ratkaisevaa, jos jotakin lehteä lukee, sen selvittäminen, mitä peruskuviota on seurattava lehden linjassa ja etenkin, jos tuntee sinänsä n niin luonnollista epäluottamusta lehden toimitusta ja toimittajien ammattitaitoa kohtaan vähänkään.

Ainakin seuraavat asiat on syytä pitää listalla uutisointia seuratessa ja päätelmiä maailmanmenosta tehtäessä:
-mitä juttuja yleensä lehti kirjoittaa ja mitä kansainvälisessä lehdistössä käsitellään sekä niin muodoin vältetyt tai sensuroidut teemat
-mitä käsittelykulmia aineistossa mukaan lukien kolumnit ja alakerrat yms. on valittu ja voidaan tuoda esille osana lehden linjaa
-mitä asenteita tai ennakkoluuloja kumoamaan ja vahvistamaan uutisointia tehdään tai juttuja rakennetaan
-kuinka asenteellinen ja mitä ennakkokäsitystä edustava toimittaja on pantu asialle
-kuinka keskeisen roolin toimitetussa jutussa toimittaja ottaa
-seuraa erityisesti keitä asiantuntijoita lehti haastattelee; valitut ovat usein hetken suosiossa, valtiota myötäileviä ja sidoksensa ilmoittamatta toimivia asiantuntijoita, joita saattaa korostuneesti vetää julkisuudenkipeys kuten rikosoikeuden professoreita iltapäivälehtien palstoilla
-mitä poliittista linjaa lehden linja tukee ja missä asioissa se sallii ainoastaan keskustelun
-älä anna mielipidesivujen harhauttaa itseäsi: osa jutuista voi olla tilattuja ja joka tapauksessa julkaistavat on lehden valitsemia
-antaako lehden linja keskustelun lainkaan jatkua ja mitä motiiveita se esittää siitä.

Yleensä on hyvä havaita, että tärkeät valinnat tehdään niin, etteivät tule ilmi. Siksi saattaa olla kohtalokasta lukea vain yhtä tiedonlähdettä. Se indoktrinoi (piilovaikuttaa) lukijaa ja ajaa jotakin yleistä mielipidettä joka tapauksessa. Lehti haluaa pitää hegemoniansa.

Vain harvoin lehti käy keskustelua aidosti lukijoidensa kanssa. Jotkut lehdet ovat saaneet toimituksellisella linjallaan laajoja lukijoita puolelleen kertomalla ja ottamalla esille teemoja ja juttuja, joita muut eivät tee. Sellaiseksi voidaan luonnehtia ajoittain ja teemoittain Iltalehteä, joka on päihittänyt jo tästä syystä kilpailijansa tuoreutensa vuoksi. Silti usein varsinkin lehden nuoret toimittajat horjuttavat julkisuuden ja asenteellisuuden aiheuttamasta kipeydestä tätä luottamusta, joka ei tee hyvää lehden levikille eikä kannattajakunnalle tänä päivänä.

Kuluttajat valitsevat lehden usein harkinnasta. Samasta syystä he sen myös jättävät. Tämä on usein aika lopullista. Tämä näkyy sosiaalisen median voimakkaana esille tulona ja etenkin ajoittain puuduttavan ja puisevan lehdistön levikkien vähenemisenä.

Helsingin Sanomien toimittamisesta nykyään

Keskustelujen perusteella moni on kuluneen vuoden aikana hämmästellyt päivä päivän jälkeen, mitä valtakunnalliselle, suurilevikkiselle sanomalehdelle oikein on tapahtumassa. Lehti on kuihtunut eri tavoin. Sen sivujen määrä alkaa vastata tavanomaista maakuntalehteä. Sen tuottamat jutut ovat usein niin asenteellisia ja ennakkoluuloisia, että valistunut lukija ärsyyntyy.

Helsingin Sanomien antama kuvaa yhteiskunnasta voisi kuvata seuraavalla tavalla. Se on turvallinen, hieman vanhakantainen, poikkeavat ilmiöt ja uudet trendit ensin taka-alalle työntävä, aika poroporvarillisia arvoja edustava, valtaeliittiä ja valtavirtausta myötäilevä ja suurin epäilyin uusiin mielipidekanaviin suhtautuva: niistä mieluummin vaietaan, vaikka toimittajat niitä päivittäin lukevatkin.

Helsingin Sanomilla ("lehti") on perinteinen ja pitkäaikainen sidos valtiovaltaan. Sen valtaa ovat sota- ja kriisiajat vain vahvistaneet. Lehdestä on tullut toisinaan valtiovallan jatke eikä sen kritisoija, mikä on pahasta lukijoille.

Nykykäytännössä lehti rakentaneet aina läheiset suhteet hallitukseen. Se on lukijoiden kannalta kaksipiippuinen asia. Se on luottamusta syövä tosiseikka. Sidos ei ole riippumattomuuden kannalta tavoite, mutta lehti tarvitsee säilyttääkseen asemansa hallitusta ja johtavia puolueita ja päinvastoin. Lukija ei sitä tarvitse.

Usein tämä suhde toimii siten, että lehti saa ennen muita tietoja hallituspiireistä. Sen lehti maksaa omalla suhtautumisellaan ja kannanotoillaan. Ne näkyvät etenkin pääkirjoituksissa. Muu lehti voi olla arvovapaampi. On vaikea päätellä, miten tästä lukija hyötyy.

Toimitusetiikan kannalta tähän liittyy ongelmia. Vaikka toimittajat alan käytännön mukaan nykyään ilmoittavat taloussidoksensa, poliittisia sidoksia ei käsitellä. Ne ovat sopivasti uutislähteen käsitteeseen ankkuroituja. Kyse on kuitenkin riippumattomudesta sidoksista huolimatta. Sidos voi kääntyä kiitollisuuden velaksi, joka on askel korruptoituneisuuteen, josta tapaamme Suomessa muita osoitella.

Lehtikohtaisesti tulisi pitää kaikkien saatavilla oleva sidosrekisteriä kaikista taustasidoksista, puoluesidoksista ja muista yhteyksistä kirjoituskohteisiin tai ilmoittaa siitä juttukohtaisesti. Sama vaatimus pitää asettaa aina asiantuntijoillekin.

Tällainen aito avoimuus estäisi seuraavankaltaiset käytännöt, jotka eivät ole pitemmän päälle lukijoiden etu tai luottamusta herättäviä menettelyjä. Vuosien käytännön mukaista on, että rikospoliisi saa lehdessä esille haluamansa, valtaansa vahvistavat tai muuten sen toimintaa tukevat asiat ensimmäisenä Sen kiitollisuuden osoituksena yleensä lehti saa tietoonsa sitten ensin rikostutkintatietoja kiinnostavista asioista ja muuta tietoa.

Vastaavasti erityisesti paikallis- ja aluelehdille tyypillinen käytäntö, joka kyllä kunnissa tunnistetaan, ei toistuisi. Kunnallisessa julkisessa kiistassa lehti osaa kysyä ensi näkemältä kaikki saatavilla olevat asiakirjat muitta mutkitta. Se saa yleensä tietonsa lähteeltä, joka on taistelun tai kiistan osapuoli. Lehti salaa sen ja manipuloi lukijoidensa mielipiteitä antamatta oikeaa kuvaa kiistasta eri kanteilta. Kun näin on, ei ole mitään riippumatonta tai objektiiviseen totuuteen pyrkivää tiedonvälitystä.

Moni on epäillyt lehteä sen jälkeen, kun sen päätoimittajaksi tuli Mikael Pentikäinen, Hän on ilmeisesti edelleen lestadiolaistaustainen, lähellä Suomen keskustaa asenteiltaan oleva päätoimittaja, jonka jälki alkaa näkyä lehden linjassa. Kaupunkilaislukijat ovat alkaneet vierastaa lehteä. Joillekin lukijoista päätoimittaja on suoranaista myrkkyä heidän katsomuksilleen ja arvoilleen.

Lehdet eivät yleensä julkaise lukijakuntansa rakennetta. Sen osalta voidaan arvioida, että Helsingin Sanomien lukijat ovat vahvasti virkamieskeskeisiä ja eläkeläisiä. Kiinnostuneista löytynee myös urheilun ja kulttuurisivujen selaajia. Nuoret ovat valtakunnalliset sanomalehdet jo aidosti jättäneet eivätkä niitä kaipaa, ehkä hyvin perusteinkin. Poliittiselle ja muulle eliitille sanomalehdistö on välttämätön mutta samalla vaikeasti hallittava uutiskanava.

Lehdelle ei ole ensiarvoista heijastaa lukijoidensa arvoja, jos lehden linja sitä ei vaadi. Se on näkynyt viime vuosina monella tavalla. Lehti julkaisee kaiken mahdollisen kantaa ottamisen, jos lausuja on vihreä poliitikkoa. Se heijastaa olettamusta, että heitä kannattavat kaupunkilaiset, naiset ja toimistotyöntekijät. Se osuus on suhteettoman suuri.

Sama pätee kaikkeen, joka koskee ympäristöpolitiikkaa. Se menee läpi, eipä juuri ole otettu esille sen vaikutuksia pienyritystoimintaan tai siihen, kuka sen kaiken maksaa ja millä hinnalla seuraava poliittinen manööveri saavutetaan. Jos tämä tapa toimittaa olisi todella niin edullinen, niin polttoaineverojen nostokerroilla Suomen autokanta olisi kaiken järjen mukaan jo täysin uutta: veroja vaan nostetaan edelleen, vaikka autokanta on yhtä vanhaa. Lehti ei asiaa tutkia eikä halua epäillä sen lehden linjaan soveltumisen vuoksi.

Kevään vaalien 2011 yhteydessä ilmeni, että kokoomussidonnaisen omistajan Eero Lehden konsernin Taloustutkimus julkaisi aivan vaalien edellä puolueiden kannatuslukuja, jotka poikkesivat aika tavalla lopullisesta. Tämä ero koski eniten perussuomalaisia, joiden kannatuksen osoitettiin jo laskeneen ennen vaaleja. Lopputulos ei tätä vastannut. Kyse oli siitä, ettei tutkimusyritys käyttänyt kyselyn tulosten todennäköisyyden arviointiin tavanomaisia marginaaleja. Usein samoin voidaan päätyä kysymysvalinnoilla.

Jos tarkastellaan tyypillisen lehden sisältöä ja juttujen rakentumista ja toimittamista, voidaan joitakin havaintoja tehdä.

Helsingin Sanomien omien toimittajien juttujen taso vaihtelee. Vakiintuneella, kokeneella toimittajilla on selvästi enemmän silmää, mutta tällainen voi hairahtua. Pahinta on, kun toimittajalle selvitetään hänen keskeisesti haastattelemansa korkean virkamiehen avoimesti valehdelleen ja lehden sen auliisti selittäneen yleisölle. On se häpeä lehdelle.

Samalla koko sivun jutunkin aiheena olleesta asiasta jätetään kertomatta, että joitakin jutun henkilöitä ei ole lainkaan haastateltu, vaikka tarinaa on kerrottukin toisten ja toimittajan käsitysten mukaisella äänellä. Todettakoon, ettei kyse ole kuolleista.

Samalla lehti edelleen jättää kertomatta kokonaan syyt jutun tekemiselle tai poliittiselle taistolle, sillä se on jo liian paljon lehden linjalle: ne vain tylysti sivuutetaan, jotta ilmiön syyt eivät avautuisi lehden kannalta ikävällä tavalla.

Yhtä lailla jutun teossa voitiin jättää kertomatta ne poliittiset vaikutukset ja seuraukset, joita jokin toiminta aiheutti, kun me eivät ole haluttavia tai tälle toimijalle ei haluta mitään hyväksyttävyyttä, oli toiminta laillista miten tahansa. Tämä on jokapäiväistä.

Lehdessä on erilaisia osuuksia ja kokonaisuuksia. Voidaan arvioida niin, että urheilu on siirtynyt visuaalisuutensa vuoksi pääasiassa kanaville. Kulttuurin ajankohtaisasiat voivat joitakin kiinnostaa. Se on kuitenkin aika pieni yleisö, ja tosiharrastajat eivät lehteä enää tarvitse. Kaupan viikonloppumainokset kiinnostavat kait lähinnä perheellisiä. Ilmoitukset ovat muutenkin yhä helpommin saatavilla. Merkittäviksi jäävät uutiset, joita saa kaikilta kanavilta kaiken aikaa.

Niiden taustoitus on vähäistä tai sisällöltään aika olematonta pitemmän ajan kuluessa toimittajakunnan asenteellisuuden, kiinnostavan aspektin puuttumisen tai toiston vuoksi. Tai sitten niiden uutisointi vie aikaa. Kansainvälisten uutisten välittämisen vaihtoehdot ovat monin kerroin parempia ja ajanmukaisesti käytössä. Jäljelle jää taustoitukset, joiden määrä on pudonnut rohkeasti. Kotimaan uutisointia vaivaa juuri lehden linjan aiheuttamat ongelmat ja hallitus- ja euromyönteisyys vaihtoehdon useimmiten puuttuessa.

Kiinnostavat artikkelit ovat harvassa. Ulkomaiset ovat usein vanhoja, jo muualta luettavissa tai luettuja. Kotimaisten kirjo on niin sekava, ettei tarjonnasta saa kuvaa. Etenkin lehden vanjojen toimittajien omat kolumnit ja alakerrat ovat puisevia ja vanhan, jo muualla todetun toistoa, joiden anti on vähäinen. Osalle on tärkeily tärkeintä.

Kansalaisten vapaassa keskustelussa useimmiten esille tuleva näkemys on, että toimittajat ovat laiskistuneet, tutkivia toimittajia ei valtalehdessä juuri ole. Nuoret toimittajat tekevät koko ajan politiikkaa, vaikka he eivät ole poliittisesti luottamushenkilöitä. Heidän asenteellisuuttaan voi usein olla vaikea väistää. Näkemys historiasta ja kansalaisten edusta jää usein vapaa-aikajuttujen, ruokasivujen ja mielipide- sekä urheilusivujen toimittamiseen. Substanssijuttuja kirjoitetaan vain erityisin voimin ja projektein kautta.

Jos kansalainen ostaa lehden tottumuksesta, asian voi hoitaa paremminkin. Jos lehden iltapäivälehtiversion ostamisen tarkoitus on ristisanatehtävät, ei lehden lukijakunta ole kykenevä lehteä juuri arvostelemaan. Siksi vasta kohtuullinen analyysi lehdestä voi antaa perustellun kuvan sen sisällöstä kokonaisuudesta, oli lehden lukijan prioriteetit mitä tahansa.

Suomessa eivät kannata lehden maksulliset omat sivut. Sen lehdet ovat todenneet. Sivuja tehdään tukemaan lehden levikkiä.

Jos lehti arvottaa lukijoitaan lehden linjalla, jota ei tunneta, nuoret reagoivat jaloilla. He jättävät sellaisen. Siten onkin ihmeellistä tämä salaperäisyys, joka valtaan ja vallan käyttöön liitetään. Puolueilta vaaditaan muuta. Lehdet kompuroivat myös omasta syystään. Lehden lukijoiden osien hylkiminen kostautuu. Korvaavia uutislähteitä ja blogeja löytyy jo pilvin pimein. Sitä paitsi ne kehittyvät ripeästi. Netissä ei tarvitse odottaa kiinnostavaa juttua päiviä tai viikkoja.

Jos lehti haluaa olla valtakunnallinen, politiikan ja yleislehti, sen menettää uskottavuutensa toistamalla human interest -tyyppisiä juttuja, joissa paikallisuutiset ja vastaavat saavat suuren painoarvon, vaikka nämä asiat tulevat esille jo eri tavoin paikallisen ruokakauppiaan mainostamissa ilmaislehdissä ja vaikka näitä juttuja välittävät lukemattomat erikoislehdet. Lukijakunnan kaikkinainen tieto- ja vaatimustaso on jotain muuta kuin vuosikymmen tai kaksi sitten, aiempi ei riitä. Jollei lehti erikoistu ydinaloihinsa, sen toimittajat ole selvästi pätevämpiä ja dynaamisia ja jollei lehden linja ole avoin, lehden voi jättää oman onnensa takanojaan. Kiinnostavia yleislehtiä on muualla ja netti avaa tajuntaa.

Vääristynyt lehden linja

Eräät rohkeat ja avoimet kolumnistit ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että media kostaa tappionsa toistuvasti. Tällöin on tuoreimmin viitattu ns. lautakasauutisointiin pääministeri Matti Vanhasesta, kun Yle uutisointi täysin valheellisesti koko asian. A-studio ei saanut sen uutisoinnista tuomiota, kun julkisen sanan neuvoston kokoonpano oli sopiva. Samainen ohjelma on erehtynyt useaan otteeseen. Se syyllisti Destian toimitusjohtajan roistoksi, vaikka tämä todettiin sittemmin syyttömäksi. A-studio ei sitä koskaan julkistanut korjatakseen kohujulkisuuden virheensä.

Helsingin Sanomat otti puolestaan vuosiksi silmätikukseen patentti- ja rekisterihallituksen pääjohtajan. Oikeus vapautta hänet sitten kaikista syytteistä. Lehti uutisoi asiasta joitakin kuukausia myöhemmin pikku-uutisella asiasta. Samanlaiseen kohuun iski kätensä viimeksi Aamulehti, kun syytti presidenttiehdokas Paavo Lipposta koulualan väkivaltaisuudesta, ja täysin perättömästi tässä tapauksessa tosin anteeksi pyytäen.

Mikä suuria valtamedioita oikein vaivaa? Sitä voi arvailla. Jokainen toimittaja haluaa julkistaa kovia uutisia. Lehdelle hinta on pieni, vaikka pieleen menee, kun lukija unohtaa niin helposti. Ei pitäisi unohtaa. Ellei lukija aseta lehdelle ja tarvittaessa äänestämällä jaloin, ei lehti tokene.

Yhdeksi syyksi on arveltu toimittajien perinteisen tason laskua. Se on ainakin jossain määrin oletettavissa vähentyneiden taustoitusten, puuttuvien analyysien ja pinnallisen julkisuuden yleistymisestä. Asenteellisuus ja vallan käyttö näkyy valituissa aiheissa, niiden painoarvossa, käytetyissä haastateltavissa henkilöissä, jutun toimittajan omassa panoksessa ja monessa muussa asiassa. Kuluttaja voi tähän varautua vain käyttämällä monta uutislähdettä ja perehtymällä avoimeen uutisointiin internetissä.

Samanlaiseen päättelyyn johtaa se hanakkuus, jota eräät mediat ovat osoittaneet länsivaltioiden johtajien halukkuuteen tukkia uuden median räväkkyyttä ja totuudellisuutta asettamalla internetin ja sosiaalisen median käytölle suitsia. Sellaisia aikomuksia voidaan esittää erilaisin verukkein. Vaikutelmaksi on jäänyt, että valtamedia on tämän linjauksen tukijoita. Kyse on sen omasta paikoin hupenevasta vallasta.

On jossain määrin koomista, miten lehti on kiinnostunut poliitikon moraalista tai moraalittomuudesta, kun se itse voi samalla välttää kielteistä julkisuutta virheidensä riippumattoman toteamisen jälkeen. Ellei sitten ole kyse suorastaan kaksinaismoraalista. Tai9 miten se voi sovittaa yhteen oman toimintansa arvioinnin riippumattomassa, ulkopuolisessa alan toimielimessä, mutta samalla kiistää sen käsitysten objektiivisuuden ja välittömän uutisoinnin. Kun lehden perimmäinen tarkoitus on välittä objektiivista tietoa, se ei välitä sitä tehdä itsestään. Kyse voikin olla vain siitä eli vallasta ja sen suojelemisesta.

Miten valita lehtensä?

Jutun otsikkoon on lyhyt vastaus. Ei kukaan kansalainen tarvitse Helsingin Sanomia. Sen voi korvata laadullisilla, kansainvälisillä ja välittömillä uutislähteillä. Sama koskee jopa kuvamateriaalia.

Helsingin Sanomat tarvitsee lukijoita jo taloudellisen ja liikeyritystoiminnan vuoksi. Viime aikojen perusteella on tosin jäänyt epäselväksi, kuinka vahvalla taloudellisella pohjalla lehti oikein toimii. Lehden toimittamisesta kokonaisuutena heijastuu niukkuus tavalla, joka ei korosta lehden laatua ja asiakaslähtöisyyttä.

Saattaa olla niin, että valtiovalta ja hallitus tarvitsee lehteä enemmän kuin kansalaiset äänitorvekseen, johon lehti on perinteidensä mukaisesti aina mukisematta mennyt: se kannattaa varmuudella hallitusta, vaikka sitä myös kritisoi. Lehdelle poliittiset muutokset ovat aina tietyllä tavalla riskejä ja usein se suhtautuu niihin aidon nihkeästi.

Kun hallituksen päätöksillä sanomalehtien tilaaminen saatetaan arvonlisäverotetuksi, moni harkitsee mitä tilaa ja miksi tilaisi, kun itsellä on käytössä jo monipuoliset tiedonlähteet. Moni on niiden käyttäjinä verrattomasti taitavampia kuin konsanaan nykytoimittaja, joka on kadottanut analysointitaitonsa ja jopa lähteiden tarkistamisen perustaidon.

Sanomalehti on jo hävinnyt sosiaaliselle medialle ja netille omista nettisivuistaan huolimatta. On siksi aika myös suhtautua entistä kriittisemmin lehtien linjauksiin ja edustamiin arvoihin. Sen voi arvioida juuri sopivilla kysymyksillä ja seuraamalla lehden linjaa.

Painetun median kivinen tie jatkuu, kun valtio mätkäisee perustellusti lehtien tilauksille arvonlisäveron, tosin alhaisen verokannan mukaan. Se johtaa yhdessä painopaperin hinnannousun, kohtuullisen inflaation ja alihankinnan kallistuessa tilaushintojen kokoamiseen. Helsingin Sanomien tie on ohdakkeinen myös jo havaitun perusteella, kun lehden asiasivujen määrä on vähentynyt radikaalisti eikä sille näy loppua. tilaushintojen nousua kiirehtii myös taantuman aiheuttama mainostilan leikkaantuminen valtalehdistössä. Tilausten pudotus ei valitettavasti tule nostamaan lehden tasoa, kun sitä ei ole saavutettu nykyisilläkään resursseilla. Lehdistön saamia avustuksia on aihetta myös tarkastella kriittisesti valtion menojen leikkauksen yhteydessä. Se tosin vaikuttaa myös lehdistön moniarvoisuuteen ja tarjonnan monipuolisuuteen.

Realisti