111111 - Miten käy Lapin matkailun?

Julkisen talouden syöksykierre menossa

Tuoreet uutiset järkyttävät, vaikka kokeneelle maailmantalouden ja kansantalouden seuraajalle yllätykset eivät ole niin suuria. Viime vuosien talouden kehitys ei ole perustunut kestävälle pohjalle ja tässä se tarkoittaa vain yksinkertaisesti taloudellisia realiteetteja. Tavallisimmin kansalainen on voinut sen havaita asuntomarkkinoilla. Korkokannan alhaisuus on johtanut hintakehitykseen, joka ei vastaa todellista Suomen kansantalouden kantokykyä ja kilpailukykyä Suomen ollessa vahvasti vientiriippuvainen maa. Finanssikriisin aikana metsäteollisuutta on saneerattu rajusti ja parhaillaan on suuria muutoksia menossa teknologiateollisuudessa muun ohessa. Suomen teollinen rakenne on rajusti ohentunut vuosikymmeniksi. Kansantalouden kasvuedellytykset ovat heikentyneet vakavasti ja pitkäksi aikaa.

On ollut kansallista itsesääntelyä vaieta tulossa olevassa talouden ja kokoyhteiskunnan sopeutuksesta. Alhainen korkokanta on luonut erilaisia käytäntöjä ja illuusioita taloudesta, joka on perimältään aina ja vain niukkuutta. Siihen aikakauteen joudutaan palaamaan käynnissä olevan eurooppalaisen finanssikriisin, sitten velkakriisin ja taas pankkikriisin myötä.

Uutiset 7. ja 8.8.2011 kertoivat, että Euroopan Keskuspankki EP on joutunut nostamaan kädet pystyyn ja enää sen käytössä on ollut eurorahan painaminen. Siihen EKP suostui jo Kreikan maksukyvyttömyyden yhteydessä estääkseen velkakriisin eskaloitumisen. Se ei riittänyt, sillä Italian valtionvelka on kolossaalinen eli yli 1900 miljardia euroa ja Espanjan taloudellinen kokonaistilanne on jämähtänyt syvään kriisiin kokonaisuutena, vaikka sen valtionvelka ei ole yhtä kaoottisella tasolla. Ja lisää euroalueen kriisivaltioita on tulossa ennen ensi kevättä. Tuorein on varsin velkaantunut Ranska. Sen pankit ovat euroalueen suurimpia luotottajia eivätkä selviä tukematta.

Euroopan keskuspankin tärkein tavoite ja koko sen olemassaolon ydin on alhaisen inflaation hallinta. Sen tavoitetaso on 2 %. Eurooppalainen inflaatio pyyhkii tällä hetkellä jo 3-4 % välillä euroalueen valtiosta riippuen. EKP on epäonnistunut päätehtävässään. Korolla ei voida juuri tällä säännellä markkinoita. Ratkaisevaksi muodostuu vähitellen lainan saanti. Sen rinnalla eurojärjestelmän perusprinsiippejä on sopeutua työttömyyden ja reaalitalouden kautta. Se tulee olemaan vuosien käytäntöä lähivuosina.

7.-8.2011 tehty EKP:n päätös ostaa valtioiden velkakirjoja eli bondeja oli pakkoratkaisu, jota on jo jatkettu. Sen seuraukset ovat merkittäviä sellaisenaan ilman velkakriisin muita vaikutuksia. Korkotasoa nostaa eniten pankkien välinen epäluottamus. Sen sijaan EKP näyttää epäonnistumisensa vuoksi pitävän korkotasoa alhaisena täysin vastoin perustarkoitustaan. Sen vaikutukset ovat tässä taloustilanteessa euroalueella inflatorisia. Myös Suomen Pankki on osallistunut operaatioihin.

Lokakuun loppuun 2011 mennessä on käytännön pakko esittää uusia ratkaisuja velkakriisiin, jonka mittasuhteiden rajat ovat vasta pian nähtävissä. Vakausrahastoja on pakko paisuttaa moninkertaisiksi. Ranska ja Italia kriisiytyvät voimallisesti. Pankkien keskinäinen luototus on johtajamassa laajaan pankkien pääomittamiseen koko euroalueella; se olisi pitänyt tehdä jo velkakriisin hoitamisen ensi vaiheessa. Pankkien lainanto kriisivaltioihin on ollut yleisesti ottaen varomatonta. Pankkien stressitestit ovat enemmänkin kosmetiikkaa kuin todellisuutta, sillä niihin ei todellisuudessa usko kukaan.

On täysin ratkaisematta, miten taloudet selviytyvät valtioiden valtavasta velkamäärästä. Sen edellytyksiä on voimakas julkisen talouden supistaminen ja sen pitäisi alkaa heti kasvattamalla työttömyyttä, sillä muita keinoja ei ole valtioilla. EKP joutuu painamaan valtavasti lisää rahaa ostaakseen valtioiden velkakirjoja. Tästä kokonaisuudesta seuraa julkisten talouksien ja myös yksityisten talouksien taantuma, joka jatkuu vuosia velkakriisin hoidon jatkuessa hyvinkin vuosikymmenen. velanotto ei ole suosittua markkinoiden alavireisyyden vuoksi. Sijoittajat menettävät omaisuuksiaan lähivuosina, mikäli toimivat velkavetoisesti. Sen vaikutus on tervehdyttävä koko maailmantaloudelle. Yleinen ilmapiiri pysynee euroalueella alavireisenä pitkään.

Suomella on lisäksi euroalueen valtiontalouden suurimpia alijäämiä eikä sille ole juuri tehty mitään. Suomen velkaantumisvauhti on euroalueen nopeimpia. Sen lähtökohdat ovat melko hyvät muutama vuosi sitten, mutta tilanne on radikaalisti ja nopeasti muuttamassa, kun valtio velkaantuu edelleen kymmenisen miljardia vuodessa juuri euroalueen lisävastuiden vuoksi. Hallitus ei ole aloittanut valtion menoleikkauksia, joiden tarve on ainakin 8 miljardia euroa talousarvion loppusummasta. Sekään ei taida riittää valtion talousarvion tasapainottamiseen, sillä toteutuneiden riskien ja kaikkien julkisten velkojen määrä on jo nyt noin 96 miljardia euroa. Siitä valtion talousarviovelan osuus on noin 83-84 miljardia euroa.

Tämä kehitys tarkoittaa tässä ainakin seuraavia asioita. Asuntovelallisten tilanne vaikeutuu etenkin, jos on luotettu työllisyyden jatkumiseen ja hyvään lainanmaksukykyyn, sillä lainojen korot ja muut kustannukset nousevat lainan mukaan merkittävästi. Heikosti kannattavat, velkarahasta riippuvaiset yritykset ovat vaikeuksissa ja etenkin ne yritykset, jotka ovat toimineet löysän rahan pohjalta. Euroopassa ajautuu pankkeja eri puolilla lyhyen ajan jälkeen saneeraukseen ja konkurssiin väistämättä. Niiden tila ei ole luotua stressitestiä mukaillen kestävällä pohjalla. Mainitun testin oletukset olivat aseteltuja.

Kaikkien, myös hyvien talouttaan hoitaneiden euroalueen valtioiden on pidettävä huolta tarkoin valtiontaloudestaan. Vientivetoiset valtiot ovat erityisen huolen kohteina. Useimmat valtiot ovat jo käyttäneet elvyttämisenvaransa: Suomikin on käyttänyt yli 30 miljardia, kun tarve syntyy vasta nyt. Se tarkoittaa, ettei valtiolla ole suuria elvytysvaroja. Sellaiseen ei saa velkarahaa markkinoilta aiempaan tapaan ja jos saa, se on kallista. Valioiden on tehtävä leikkauksia, joiden kärjessä ovat elinkeinotuet. Sijoittajia on markkinoilla, mutta osa niistäkin häviää velkavetoisuutensa vuoksi.

Huoli Lapin matkailusta

Alueellisen ja kansantaloudellisen kehityksen voimavaroja on ollut Suomessa matkailu ja erityisesti Lapin matkailu. Edellä kerrottu herättää sitä tuntevan kiinnostuksen Ennen arviointia on syytä muistuttaa muutamasta matkailulle ominaisesta piirteestä.

Matkailuelinkeino on palveluelinkeinoja useimmista työvoimavaltainen ala ja niin monessa mielessä onkin. Se on toimialana myös hyvän panos-tuotoskerrannaisvaikutuksen omaava toimiala. Yksi euro matkailukeskuksen palveluun sijoitettuna voi kertyä samalla talousalueella kaksin- kolminkertaiseen kokonaisvaikutukseen taloudessa. Matkailun merkitys on ollut suuri Kittilän tai Inarin kaltaisille matkailukunnille: niiden kuntakohtainen bruttokansantuote kertyy jo suureksi osaksi matkailutoimialasta. Alkutuotannon ja teollisuuden merkitys on ollut niissä kunnissa merkitykseltään selvästi vähäisempi.

Kokonaisuutena Lappi on noussut hyvinkin kansainväliselle tasolle tarjonnan puolesta. Huolet ovat kustannustasossa ja kohta myös kehityksen pysähtymisessä velkakriisin ja muun taloduellisen kehityksen vanavedessä. Näyttää vain siltä, ettei kukaan näe tai halua nähdä näitä julkisuudessa.

Mutta tämä ei ole koko kuva. Matkailu on kokonaisuutena hyvin pääomavaltainen toimiala. jos sitä mitataan yhden vuotuisen vuosityöpaikan synnyttämisellä. Se on riippunut Lapin suurissa matkailukeskuksissa paljolti myös saaduista aluetuista. Se on alentanut käytännössä kovimpia kannattavuusvaatimuksia samalla korkean kustannustason alueella. Vasta vähitellen Levin tai Saariselän kaltaisille alueille on alkanut tulla sijoitusrahaa.

Pääomavaltaisuuden vaatimusta on tehostanut sinänsä myös matkailupalveluita ostavien kulutustottumusten monipuolistuminen ja vaatimustason selvä nousu. Varsinkin ohjelmapalvelujen tuotantokustannukset ovat nousseet turvallisuus- ja laatusertifioinnin myötä.

Kansantalouden investointien kannalta vähiten huolta aiheuttaa loma-asuntojen rakentaminen halvalla markkinarahalla. Rakentamistahti on ylittänyt kestävän kansantalouden ja taloussyklien edellyttämät vaihtelut. Taloudellisen taantuman ja mahdollisesti syvän laman vaikutukset tässä suhteessa voivat olla myös tervehdyttäviä: halvalla korkorahalla tehdyt investoinnit eivät yleensäkään menesty markkinataloudessa. Apuun ei tule pankki eikä valtio. Riskin kohtaa luontevasti sen kantaja. Kotitaloudesta riippuu, miten niiden talous kestää loma-asuntojen arvonalennukset ja kustannusten suhteellisen nousun. Pakkohuutokaupan aiemman kokemuksen mukaan ovat tervehdyttäneet ja muutaman vuoden viiveellä nostaneet tai luoneet uutta kysyntää. Nähtäväksi jää, päteekö tämä edelleen. Asiaan vaikuttaa myös kansallisvarallisuuden kasvu, kun ongelmaa arvioidaan.

Enemmänkin huolta on kannettava infrastruktuurin ja suurten investointien kannattavuudesta. Ne luovat palvelurakenteen ja toimivat matkailuvirtojen veturina. Sopeutusta voi tulla myös sen vuoksi, että erityisesti ammattiyhdistysliikkeen kaikkinaiset verovapaudet ja yleishyödyllisyyden antamat edut on tarpeen poistaa viipymättä. Ne eivät kuulu markkinatalouden eikä kilpailuperiaatteisiin. Hämmentävää on, miten pitkää tätä kilpailuneutraliteettia loukkaavaa tilannetta on siedetty muutoin niin puhtoisessa Suomessa.

Huolta on kannettava julkisen hallinnon kannalta siitä, että tällä hetkellä vallitsee tila, jossa oikeastaan ei kanna huolta kokonaisuudesta ja talouspaineista. Siitä lähes vaietaan. Kun tiedetään, että valtion talousarvion säätöjen listalla ovat ensimmäisinä laajasti alue- ja elinkeinotuet vuosiksi, valtio ei tule apuun eikä sen edes tule tukea liiketaloudellisen kannattavuuden heikkoja tai aukkokohtia, oli syy mikä tahansa.

Yhtä lailla on hämmentävää, että vaikkapa Metsähallitus, joka on valtion antamalla omaisuudella, jonka omistusoikeutta ei voida edes asiakirjoin näyttää, on kuorinut kermaa päältä hyvinä aikoina, mutta ei sillä ole mistään mitään vastuuta kriisitilanteessa, jos nyt nykyinen Metsähallitus edes kykenisi sitä kantamaan. Se on vain valtion tuloautomaatti, joka pääosin kerryttää Vantaalle ja valtion talousarvioon ne panostukset, joita valtio on toisaalla sijoittanut Lapin matkailuun. Koko järjestelmä sinänsä on aivan älytön ottamatta esille sinänsä niitä lukemattomia maankäytön ja elinkeinojen kehittämisen ongelmia, joita valtion rahastuksesta syntyy. Julkisuus on puuttunut vain silkkihansikkain Metsähallituksen kilpailuneutraliteetin ongelmiin, joita siedetään edelleen.

Kenelle kokonaisvastuu kuuluu. Matkailualueiden ja pienehköjen kuntien välinen kilpailu on estänyt laajan yhteistyön ja toisaalta sen kiihdyttänyt rakentamista ja omalla tavallaan myös alueiden välistä taistoa kehityksen suunnasta. Talouden kiristyminen ja etenkin kysynnän ilmeinen hiipuminen muuttavat tilannetta.

On aiheellista huomauttaa, että vanhan laman aiheuttaman kokemuksen mukaan kuluttajat säästävät ensin kalliiden palvelujen ostossa ja sitten investoinneissa. Se ei ole hyvä asia lyhyellä tähtäimellä Lapille. Tilanne on toinen pitkällä tähtäimellä, sillä ilmastoennusteiden on katsottu lisäävän kysyntää. Sekin on kiinni maailmantalouden kehityksestä, joka nyt näyttää hiipuvan kaikkialla pitemmäksi ajaksi.

Vastuu Lapin matkailun elinkeinojen tehostamistarpeista ei kuulu viranomaisille tai valtiolle. Se kuuluu alueiden yritykselle ja niiden yhteistoiminnalle. Talouden kehityksestä riippuu, mihin niiden rahkeet riittävät.

Jos kustannustaso on noussut esteeksi lamakestävyydelle, kannattavuuden muutokset johtavat ennemmin siihen, että syntyy uutta tarjontaa kilpailukykyiseen hintaan. Siinä suhteessa Suomen hintatason muutokset ovat keskeisiä koko Lapin matkailun kannalta. Sitä ennen on ylilyönneistä ja yliarvostuksista maksettava talouden osoittama hinta. edellinen suomalainen suuri kriisi eli pankkikriisi osoitti juuri matkailualalla ylikuumenemisen lopullisen hinnan. Moni muistaa sen. Sen sijaan sen antama kokemus on unohtunut. Sijoittajien ahneus ei odota.

Kokonaisuutena laman vaikutusten ennakointi on tarpeen. Se voi merkittävästi loiventaa laman ja taantuman erinäsiä vaikutuksia. Siitä puhuminen on vaikeaa elinkeinolle itselleen, kunnes siihen ei ole enää tarvetta eli ollaan lamassa. Kyse on tällöin sekä paikallisen että alueellisen taloudellisen kehityksen tulevasta urasta. Varmaa on, että kysyntämuutokset ovat jo ensi kaudeksi suuria.

Lapin matkailun tulevaisuudenkuvia

Lapin matkailu joutuu tosipaikan eteen jo nyt tiedossa olevin oletuksin. Uusien rakennushankkeiden aloitukset ovat esimerkiksi Levillä vähissä alkavan vuoden aikana. Samoin tiedetään, että jo tehdyistä hotelli-investoinneista eivät ole onnistuneet. Esimerkkinä taas voidaan ottaa Levin rinnehotellien asemaan ja käyttöön liittyvät vaikeudet ovat ilmeisiä hotellien ollessa etäällä ka vaikean kulun päässä useimmista palveluista. Se voi parantua yleensä vain monivuotisen omistuksen kierron jälkeen ja erityistoimin. Julkista rahaa tällaiseen toimintaan ei saa kohdentaa lainkaan.

Nousukauden aikana on myös tehty järjestelyjä joissakin matkailukeskuksissa, jotka eivät ole moraalisesti kestäviä tai oikeita. Kun johtaville virkamiehille ei voida maksaa bonuksia, on päädytty menettelyyn, jossa rakentajat maksavat palkkioita esimerkiksi kuntien kehitysyhtiöille erilaisista palveluista. Tämä tarjoaa taas väylän virkamiesten palkitsemiseen tavallisuudesta poiketen. Näitä kanavia ei ole Suomessa tutkittu toistaiseksi.

Niistä on viime aikoina esitetty erilaisia käsityksiä ja huhut kiirivät esimerkiksi Levin matkailualueelta. Jos tällaisia järjestelyjä on olemassa, kuka niistä on päättänyt. Jos ne toimivat, kattavatko ne jotakin muuta kuin mitä virkamiesten tehtäviin kuuluu. Miten palkkioita tai bonuksia on jaettu ja kelle, jos näin on tapahtunut. Muutenkin keskustelu herättää kysymyksen siitä, mihin viranomaiset tarvitsevat lopulta näitä kehitysyhtiöitä. Miksi kenellekään voi olla tarvetta palkita jostakin, josta on jo muutoin maksettu palkkaa?

Kansantalouden taantuma jatkuu joitakin vuosia nykytiedoin. Sen jälkeen tilanne on aiemmasta poikkeava muutenkin. Elinkeinotukia on leikattava rajusti velkakriisin jatkuessa ainakin tämän vuosikymmenen. Velkakriisi johtaa myös pohtimaan sitä hienoa ajatusta, joka on vienyt Lapin matkailua eteenpäin. Se on kysymys siitä, voiko Suomesta tulla suuri talvimatkailumaa.

Elinkeinotuet ovat muutenkin ongelmallisia. Lapissa ei ole tutkittu ns. herkkänä asiana sitä, kuinka paljon elinkeinotuet ovat nostaneet hintatasoa. Ei tunnu kovin uskottavalta, että lomahuoneistojen hintataso jopa ylittää muun maan hintatason, ellei siihen ole myös kustannussyitä. Sama koskee itse asiassa koko matkailun erityistä suoja-asemaa, joka voi olla myös sen hintatason korkeuden syynä.

Tuki matkailulle kotimaassa on kuitenkin tukea viennille, minkä vuoksi siihen on suhtauduttava skeptisesti. Julkisen vallan on kohdennettava huomionsa ja toimenpiteensä infrastruktuuriin ja rakenteisiin kuin kiinteistö- tai huoneistorakentamiseen missään muodossa. Muutoinkin Lapissa näyttää seuraavien vuosien aikana kehityksen johdon ottavan kaivostoiminta.

On uskottavaa, että markkinat vaikuttavat vain osin hintatasoon pitäen sitä kurissa. Matkailuun pätee sama kuin julkiseen hallintoon ja sen palvelurakenteisiin. Niissä voidaan säästää vain tiettyyn tason asti, sillä sitten säästäminen muuttuu kysymykseksi siitä, mitä koko rakenteella enää tehdään.

Suomessa ei ole ollut tapana laskea myöskään investointien suuruutta sen mukaan, mitä koko yritys on tullut maksamaan siihen sijoitetun pääoman mukaan. Huonoina aikoina yritykset tekevät konkursseja, jolloin uusi omistaja maksaa uudelleen ainakin osan investoinnista. Tämä on ollut sivuseikka suomalaisessa ajattelussa. Se on vähän sama asia kuin komission tapa laskea työvoiman vapaan liikkuvuuden talousvaikutus bruttokansantuotteen lisäyksenä; se on ollut viime vuosikymmenen aikana noin 0,9 %. Mitään kustannuksia ei ole syntynyt laskelman mukaan lähtö- tai vastaanottomaalle. Siten tämäkin laskelma kertoo mitä sattuu.

Suomiko on talvimatkailumaa? Vastaus on epäilevä ja kielteinen. Syitä on perustaltaan kaksi:
-suomen yleinen kustannustaso, joka on ja pysyy korkeana, vaikka suhteellinen elintaso muuttuukin lähivuosina työn tullessa suhteellisesti edullisemmaksi ja kaikenlaisten palvelujen kalliimmaksi
-talvimatkailukauden kaikkinainen lyhyys, joka pakottaa hinnoittelemaan tietyt ajanjaksot talvikautena korkeahintaisiksi, ja siihen nivoutuva liikkumisen suhteellisen hintatason selvä kohoaminen.

Pitemmällä ajanjaksolla Lapin matkailun ongelma on todellinen, sillä se on logistinen. Pidetään varmana, että liikkuminen maksaa energian käytön vaikutusten vuoksi suhteessa yhä enemmän. Eivät ihmiset maksa palveluista lisää, kun itse kohteen saavuttaminen alkaa olla arvokasta tai harvoin saavutettavaa. Siten ilmasto-olosuhteiden muutokset ovat vain osa konseptia ja tulevaisuuden muotoutumista. Kansallisesti ja alueellisesti nämä ovat aivan liian tärkeitä asioita, jotta niitä selvitettäisiin.

Matkailu on varsin pääomavaltaista juuri sesonkien lyhyyden vuoksi. Koko sesonkiajattelu voi olla yksi syy sille, että hintataso on karannut hallinnasta. Olkoonkin, että se loi kuvan kokonaan uuden tyyppisestä matkailusta ja mahdollisti erilaistuneella hinnoittelulla eri kausien aikaisen kapasiteetin käytön.

Lapin matkailukeskukset ovat melko samanlaisia, yhtenäisen, olosuhteita seuraavan mallin mukaan rakentuneita. Niiden perusajatus on lähes poikkeuksetta ollut aluksi palvella suomalaisia ja suomalaista perhettä. Matkailukeskusten välillä on eroja, ne muodostuvat kuitenkin alueiden sisällä palelutarjontana ja palvelujen ja maastojen eroissa. Vähitellen tämä on eriytynyt läpi vuoden kestäväksi matkailuksi, johon kuvioon on otettu myös ulkomaalaiset enenevässä määrin.

Esimerkiksi Leville kaavaillaan vielä kymmentätuhatta majoituspaikkaa. Sen jälkeen sen on turvauduttava suuresti ulkomaalaisiin, mikä taas lisää suhdanneherkkyyttä. Joskin voi myös tasoittaa tiettyinä aikoina kysyntää. Nykyisen kolmanneksen sijasta tämä odotus vaatisi että matkailijoista yhä useampi joka kolmannen sijaan on ulkomaalainen.

Tähän asti matkailukeskusten menestymisen ratkaisevia tekijöitä on ollut alueellinen yhteistyö. Se ei riitä kuitenkaan kannattavuuden parantamiseen. Se on kiinni kansallisista tekijöistä ja kysynnästä. Siinä ei auta yhteistyö. Sen huolen kantajia ei ole tullut esiin. Valtiovallan on kuitenkin tehtävä selvä ratkaisu: jatkossa matkailun kapasiteetti-investointeja ei enää tueta missään maassa. Se kuuluu yksityisille sijoittajille perusinfrastruktuurin ollessa jo hyvällä tasolla ja viedessä julkisen rahan.

Matkailu on yritystoimintaa, jonka on tultava toimeen omillaan. Kun kunnatkin ja niiden virkamiehet ovat omaksuneet saalistamisen, ei perinteinen kuva Lapin matkailusta ole enää totta. Se on muiden suurten matkailumaiden tapaan matkailuteollisuutta. Vaatimusten kasvaessa myös tuottovaatimukset kasvavat, ja siihen voidaan vastata vai teollistamisen toimenpitein.

Suurin huoli kansantalouden kannalta on suuressa omaisuusmassassa, jonka tuottoprosenteista ei taida olla kenelläkään mitään käsitystä. Virheinvestointeja ei ole kukaan uskaltanut arvioida. Maaginen työllistämisvaikutus on saanut ylivallan hinnalla millä hyvänsä. Senkin alle peittyy todellisen työpaikan listahinta vuodessa; siitäkään ei ole tarkkaa ajanmukaista tietoa, vaikka entiset teollisuuspiirit tapasivat näitä lukuja laskea ottamalla toki huomioon aina vain parhain päin tuen välittömät vaikutukset kertaalleen, ei muuta.

Lapplander