120117 - Saamelaispolitiikassa suunnanhakua!

Oltuani mukana saamelaispolitiikassa lähes 30 vuotta, olen tullut siihen tulokseen, että saamelaisuus muistuttaa yhteen aatteeseen uskovaa poliittista suuntausta. Siinä on niin moni asia osoittautunut vain uskon asiaksi. Historian valossa yhteen aatteeseen nojautuvassa politiikassa on ollut monta eri puolta.

Se esiintyi ensimmäisen kerran bolshevikkivallankumouksessa, sillä yksilön vapauden kieltämisessä Venäjällä mentiin yhtä pitkälle kuin Saksassa esiintyneessä äärimmäisessä neuvostovastaisessa totalitarismissa. Proletariaatin diktatuuri omaksui demokraattiselta näyttävän perustuslain ja kannatti ainakin muodollisesti kansalaisoikeuksien aatetta. Kansalaisoikeuksilla ei vain ollut totuusarvoa, yhtenäistä tulkintalinjaa eikä riippumatonta tulkitsijaa tai muutakaan turvamekanismia. Se mahdollisti kaikkinaisen spekulatiivisen kansalaisoikeuksien käyttämisen poliittisiin tarpeisiin.

Tätä samaa perusnäkemystä on korostanut myös saamelaiskäräjät kannanotoissaan. Voidaanko sitä myös kutsua nykyajan suvaitsemattomuudeksi vai miksi? Länsimainen oikeuskäsitys on kuitenkin nojannut siihen perusajatukseen, ettei kenelläkään voi olla absoluuttisia perusoikeuksia, joilla voidaan kumota tai niiden nojalla vähät välittää toisten oikeuksista.

Jos tämä oikeusvaltion ja länsimaisen demokratian perusoletus hyväksytään, kukaan ei voi säätää lakeja, jotka loukkaavat kansalaisten perusvapauksia ja -oikeuksia. Minkään oikeuden tulkintaa ei voida antaa myöskään kenelläkään muulle kuin lainsäätäjälle tai riippumattomalle, kaikkia edustavalle tuomioistuimille. Oikea, aito demokratia ei voi myöskään luoda kenellekään oikeuksia, jotka tietoisesti loukkaavat, rajoittavat tai kieltävät muiden kansalaisten oikeuksia. Tämä koskee myös sellaista mahdollisuutta, että jollekin annettaisiin parempia oikeuksia kuin muille; ne eivät saa koskaan eikä mitenkään rajoittaa muiden oikeuksia. Siten ei voi olla hyväksyttää positiivisesti diskriminoida ketään.

Toinen peruslähtökohta on oikeusvaltiossa se, että oikeudet perustuvat vain todettuun ja tutkittuun historiaan. Kenellekään ei voida luoda mitään oikeuksia valtion toimin. toisaalta valtio ei voi ottaa keneltäkään oikeuksia ilman perusoikeuksien kannalta hyväksyttävää perustetta ja senkin on tapahduttava pienimmässä mahdollisessa laajuudessa. Näin toimii aito demokratia ja oikeusvaltio; jokainen voi päätellä, miten Suomi toimii.

Vaatimuksista on monta seurausta. Ketään ei voida erottaa kielestään. Toisaalta kieli on identiteetin ja jokaisen historiallisen samaistumisen kiinnekohtia. Valtio ei voi määritellä kulttuuria eikä se voi riistää mitään identiteettiä keneltäkään; sitä yritettiin natsien toimesta ja stalinismin toimin hirvittävin seurauksin. Ajatus, että jonkun kulttuuri olisi suojeltavissa valtion tai pakkotoimin on käsittämätön, vaikka sitä ajatusta näyttää kehitellyn järkyttävällä tavalla jopa yliopistoissa.

Edellä todetut seikat ovat perustavaa laatua olevia. Niistä poikkeamisen esittäminenkin on aika rasistista, perusoikeuksia loukkaavaa ja kansalaisyhteiskunnan sääntöjen sivuuttamista. Sellainen tie on lyhyt tie, joka on myös tuomittavaa yhteiskunnassa.

Erityisen vakavaksi asia muuttuu, kun jotkut uskovat voivansa psykologisoida perusoikeusasiaa. Tämä näkökulmahan ei sovellu lainkaan tarkasteluun; vielä käsittämättömämpää on uskoa, että tällaisia seikkoja voitaisiin käyttää lainvalmistelussa tai perusoikeuskeskustelussa.

Toisin sanoen esimerkiksi kenenkään kulttuuria ei voi varastaa, sillä jokaiselle tässä on kyse omasta samaistumisesta ja siihen puuttuminen on rasistinen asia luonteeltaan. Kenenkään yksilöllisiä vapausoikeuksia ei voi käsitellä lainsäädännöllä. Tällainen kysymyksenasettelu on perusoikeuksia loukkaavaa ja rasistista.

Oikeammin asiaa lähestytään, kun selvitetään, miksi joku ei enää samaistu tai halua samaistua omaan kulttuuriinsa. Sitä voidaan edistää sosiaalisin ja koulutuksellisin keinoin, mutta se ei liity lainsäädäntöön.

Kaikki ne pyrkimykset, joita saatamme nähdä tänäkin päivänä ihmisen mielen hallitsemiseksi, ovat lähtökohdiltaan kielteisiä, tarkoitukseltaan valtamonopolin aloitteita alistaa ihmistä. Toinen asia on, ettei mikään oikeus ole absoluuttinen ja sinällään oikeuta toisen loukkaamiseen tai riistämiseen. Nämä asiat näyttävät ajoittain sekoittuvan jopa akateemisessa tutkimuksessa, jolta puuttuu usein merkitykselliset tutkimusaiheet.

Lähiaikoina järjestäytyvä viime syksyn saamelaiskäräjien vaaleissa valittu 21-jäseninen saamelaiskäräjät joutuu myös näitä kysymyksiä pohtimaan. Kaikissa parlamentaarisissa järjestelmissä johtajuus on aina tavoiteltu ja siitä kilpaillaan. Vallan vaihdos tapahtuu vaalien seurauksena lähiaikoina saamelaiskäräjien järjestäytymisen yhteydessä, muta se voi johtaa myös vallan käytän sisällön ja muotojen uudelleen määrittelyyn.

Valittava puheenjohtaja nousee hallitsevaan ja ratkaisevaan asemaan, ja hän voi vaikuttaa niihin poliittista suuntaa koskeviin valintoihin, joita ryhdytään määrittelemään ja toteuttamaan.

Tähän asti harjoitettu saamelaispolitiikka on johtanut pattitilanteeseen; kaikki toiminta seisoo kipsautuneena ja epätietoisuus on suuri, koska ei tiedetä, mitä huominen tuo tullessaan. Minkäänlaisia todellisuuteen perustuvia visioita ei ole esitetty.

Johtajan tehtäviin kuuluu järjestelmän vakavuuden turvaaminen kaikissa tilanteissa. Johtajasta tulee tavallisesti malli, johon varsinkin saamelaisväestön kaltaisessa pienessä yhteisössä helposti samaistutaan. Mallinsa johtaja asettaa koko saamelaisyhteisöä ohjaavat arvot ja normit. Saamelaisten kotiseutualueen epätasainen kehitys ja kilpailu muuttavat nykyistä järjestelmää samalla, kun sen perusolemus pysyy muuttumattomana.

Mikä on asettanut uusia vaatimuksia, on viime vuosien aikana valmistunut tutkimus. Saamelaiskäräjät joutuu rakentamaan koko edunvalvontansa uusiksi juuri näistä syistä; etnisyydellä ei voi perustella enää tavoitteita. Toiseksi on osoittautunut välttämättömäksi asettaa tavoitteet myös niin, ettei se vie viranomaisena saamelaiskäräjille kuuluvia valtaoikeuksia tai siirrä niitä taka-alalle. On paradoksi, että viime vuosina saamelaiskäräjien puheenjohdolla on tavoiteltu mahdottomia asioita, vieraannuttu yhteiskunnasta ja jouduttu paitsioasemaan aidosti omin virhearvioin. Sellainen ei voi jatkua. Saamelaiskäräjien viranomaisroolia ei saa mitätöidä epärealistisella edun valvonnalla ja ohjelmalla.

Johtajan aseman edellytyksenä on sekä kyky käyttää poliittista valtaa että kyky nähdä poliittinen kenttä todellisena. Nämä molemmat kyvyt ovat toisistaan riippuvaisia, sillä ilman taloudellista perustaa ei ole myöskään poliittista kykyä olemassa. Pitäisi olla niin, että kokemus luo viisauden, ei päin vastoin. Kukaan ei voi rakentaa linnoja päässään, jos perustaa ei ole.

On myös hämmentävää, että jos saamelaiskäräjien puheenjohtaja tulee tunnetuksi vain etujärjestöjohtajana. Se on nimittäin vastoin perustuslain kulttuurisen itsehallinnon käsitystä, se on vastoin saamelaiskäräjien pääroolia eli viranomaisasemaa ja se on vastoin saamelaisten etujen ajamista reaalipohjalta. Miten tällainen on ollut mahdollista, on saamelaisten oma, kiperäkin sisäinen asia. Kehitys on johtamassa saamelaiskäräjien eriytymiseen muusta hallinnosta ja päätöksenteosta; se itsessään ruokkii sitten kaikkia mahdollisia kehityslinjoja vastaan.

Käynnissä oleva keskustelu on osoittanut osittain näin jo käyneen. On erittäin vaikea saavuttaa uskottavuutta uudelleen. Sen viivyttäminen vain pahentaa asiaa koko yhteiskunnan kannalta. Mitään saamelaisia koskevia ratkaisuja ei voida tehdä ilman yhteiskunnallista päätöksentekoa ja lappalaisten oikeuksien turvaamista. Tästä on muodostunut kynnys myös poliittiselle päätöksenteolle, vain harva edes kuvittelee enää muuta.

Itse uskon pitkäaikaisena saamelaisparlamentaarikkona, että saamelaisalueiden mahdollisuus on lisääntyvässä alueellisessa yhteistyössä, joka lisäisi alueen taloudellista, kulttuurista ja poliittista vakautta ja painoarvoa. Yhteistyö loisi edellytykset laajoille markkinoille ja toisaalta työnjako voisi luoda edellytyksiä säilyttää myös markkina-asemia.

Ilman alueellista yhteistyötä saamelaisalueeseen kuuluva pohjoinen vihreä vyöhyke kiinnostaa Euroopan taloudellista keskusta lähinnä raaka-aineiden tuotantoalueena ja vapaa-ajan vyöhykkeenä. Kumpikaan ei luo tällä hetkellä alueella uusia pääomia eikä työpaikkoja. Sen sijaan kestävään luonnonvarojen käyttöön orientoituminen loisi edellytykset alueen ympäristön suojelemiselle. Tällä hetkellä saamelaisalueilla ympäristö on vaarassa tuhoutua siksi, että sitä käytetään säälittä aineellisen elintason kohottamiseksi, syitä voi katsoa itse kukin peilistä.

Euroopan muuttuessa avoimeksi järjestelmäksi tulee taloudellisia eroilla olemaan myös saamelaisalueella entistä enemmän merkitystä. Saamelaiskäräjät on yrittänyt kehitystä jarruttaa rakentamillaan ideologisilla raja-aidoilla. Kun otetaan huomioon saamelaisalueen väestöä jakanut ideologinen elementti: alkuperäisväestö ja muu väestö, niin tämä kahtiajako saa taloudellista eriarvoisuutta syvällisemmän merkityksen. Toiselle puolelle jäävät saamelaisten verisukulaiset - lappalaiset. Toisella puolen on taas saamelaismääritelmällä lappalaisista erotettu alkuperäiskansa -saamelaiset.

Taloudellinen eriarvoisuus ja mahdollinen kulttuurinen erilaisuus voivat molemmat tukea tunteiden tasolla vastakkainasettelua. Tällaisessa tilanteessa saamelaiskäräjien poliittiselta johdolta uskaltaisin toivoa sellaista tilanteen tajua, että voitaisiin poistaa ne ristiriidat, joita alkuperäisväestöä historiasta irralliset, mihinkään todelliseen perustumattomat raja-aidat aiheuttavat.

Alkuperäiskansaan liittyvä kansallisuuskysymys on koko Ylä-Lapille vakava ongelma. Alkuperäiskansa keskustelussa sekä valtion edustajat että saamelaiskäräjien johto on painottanut sitä, että Suomen tulisi ratifioida ILO-yleissopimus. Näin saamelaisten uskotaan säilyttävän päätösvalta suhteessa omiin asioihinsa ja samalla Suomi voisi olla esimerkki muille valtioille, joissa vielä elää alkuperäiskansoja.

Ratifiointi ei muuta eikä voi muuttaa oikeudellisia olosuhteita; se tajutaan tänä päivänä laajalti. Mikään kansainvälisoikeudellinen sopimus ei saa muuttaa maan ja väestön historiaa eikä se oikeuta edes tulkitsemiaan sitä uudella tavalla. Kaikki tällaiset valtiosopimukset, joita maailman historia tunnistaa, ovat yleensä sodan voittajan sopimuksia. Kuka niitä nyt voisi edes tavoitella normaalisti!

Tällä hetkellä pyritään kaikkialla asettamaan globaaleja rajoituksia yleismaailmalliselle ympäristön kuluttamiselle. Hyvistä päämääristä saattaa kuitenkin tulla kielteisiä, ellei asioiden vaikutusta hyväksytä kaikkia ihmisiä koskevina. Vaihtoehtona ei voi olla utopia, jota kaipaavat vain ne, jotka eivät ymmärrä ympärillä olevaa todellisuutta.

Jouni Kitti
entinen saamelaisparlamentaarikko