120125 - Yle ja muut valtamediat hurmahenkisinä

Kirjoitus käsittelee median poliittisia toimituksia, erityisesti keskeisten vaaleja vetävien kanavien roolia siinä. Herätteen antoi presidentinvaalin edeltävä kampanja. Valtamedia ajaa omaa tavoitettaan ja lyö haluamattaan näin menetellessään korville kansanvaltaa ja kansanvallan ehdottomuutta sekä palvelee usein enemmänkin puolueita näiden vaalikampanjoinnissa. Sen osoituksena voidaan mainita ainakin seuraavaa. Sauli Niinistön osalta on sivuutettu kaksi asiaa: millainen presidentti hän todella on, kun eniten huomiota ovat saaneet ökyrikkaat, jotka ovat rikastuneet kansalaisten kustannuksella ja talouden vapausoikeuksia käyttäen hamaan loppuun ja äärimmäisyyteen saakka, ja mitä kokemusta ehdokkaalla on tärkeimmässä asiassa eli ulko- ja turvallisuuspolitiikan alalta. Vastauksia ei ole perätty loppuun saakka, miksi Paavo Lipposen kampanja epäonnistui jo alun alkaen, miksi hän on niin änkyrä ja repivä suhteessa kannattajien taustaan ja miksi kuolema seuraa häntä, kun hän itse toi sen esiin. Selvittämättä on yleisölle, miksi presidenttiehdokas Pekka Haavisto on antanut parannellun kuvan itsestään taustojaan ja titteleitään muotoilemalla, kun samasta, periaatteellisesta asiasta on monta kansalaista parhaillaan tutkinnassa ja vangittuna. Ehdokkaan moraalia on ollut aihetta selvittää muutenkin eikä vähiten sen vuoksi, että ehdokkaan pitäisi olla ehdottoman rehellinen muutenkin. Kyse on tasavallan presidentin antaman juhlallisen vakuutuksen kannalta olennaisesta asiasta. Mutta on toimittu toisinkin: ehdokas Timo Soini on joutunut vastaamaan medialle hänestä tiedostaen luodun negatiivisen kuvan vuoksi puolueensa asioista aina rasismista, edesmenneen edustaja Halmeen kuolemasta ja monista muista asioista, joista hän ei vastaa, tai jotka eivät hänelle kuulu. Niillä ei ole tekemistä koko presidenttivalinnan kanssa. Menettelyä Soinin tapauksessa voisi kait kutsua suomalaiseksi lehdistönvapauden perusperiaatteiksi ja lujaksi eettiseksi periaatteeksi. Useiden ehdokkaiden osalta on jäänyt kuva varsin aukolliseksi, kun heidän koulutuksensa on ylioppilas, jota voi pitää täysin riittämättömänä suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa, joka on koulutetuimpia Euroopassa ja miksi näin on. Samalla olisi pitänyt korostaa tällaisen ehdokkaan soveltuvuutta presidentiksi erilaisissa perustilanteissa. Näiden sijaan on keskitetty monen ehdokkaan osalta perheen tiskausvuoroöihin ja siihen, osaako tämä laittaa ruokaa. Voi taivaallista! Media haluaa luoda oman kuvansa ehdokkaista ja manipuloida kansalaisia valitettavasti aivan liian paljon; onneksi moni havaitsee.

Ylen uutistoimitus operoi presidentinvaaleissa

Ylen toimitukset ovat nyt kuin yhteiskunnallisen vaalihuumeen alaisia. Sitä edelsi jo yhdenlainen huuma, joka on tullut tavanomaiseksi näinä aikoina. Siitä on tullut normaalitilan korvike. Kun huuma vakiintui, se korvattiin aidolla huumeella, jota voidaan kutsua poliittiseksi peliksi ja yhteiskunnalliseksi tavoitteeksi. Puoluevalta pääsi tavoitteeseensa. Se aikaansai ikiliikkujan ikävällä tavalla.

Mistäkö on kyse? Yle on ollut aktiivinen ja ruokkinut linjoja, jotka vaikuttaisivat ja ratkaisisivat presidentinvaalin. Se on uutisoinut ehdokas Pekka Haaviston johtavan ennen ensimmäistä vaalikierrosta kilpaa toisesta paikasta. Perusteena sillä oli se, että yksi äänestäjä noin 1000 otoksessa oli enemmän ehdokas Haaviston kuin ehdokas Paavo Väyrysen puolella. Mielenkiintoista on se, onko tämä 2,5 %:n virhemarginaalin kannalta mielivaltainen uutisointi toisen sijan voittajasta haettu, perusteltu vai uutistoimituksen rakentama. Uutisoinnille ei ole tilastollista perustetta. Kyse on sattumasta, joka osoitti pienintä mahdollista eroa vaalikannatuksessa mainittujen ehdokkaiden välillä.

Ylen julkisen palvelun tehtävä on huumannut poliitikot. He eivät ole oikein tienneet, mitä tehdä tälle politiikan tietotorvelle: tuomita vai hyysätä. Poliitikot tarvitsevat asiakanavan, joka pelkää heitä. Sen he ovat nyt kyennet organisoimaan. Kyllä Yle on aina ollut eduskunnan valvoma ja poliitikkojen silmätikku. Se yrittää tasapainoilla hyvän ja pahan välillä; lopputulos on joukko tasapaksua uutisointeja ja joukko ohareita eri tilanteissa siten, että uutisointi meni mokaksi.

Moni kaipaa entistä objektiivista uutisointia ja aitoa riippumattomuutta. Yle on osallistunut aiheiden salailun ja pimittämiseen sekä arvokontrolliin niin, että housut tutisevat. Ehdokas Haaviston taustat on jätetty rauhaan, Sauli Niinistön poliittista profiilia ei ole tosissaan rakennettu kokoomuksen pelossa ja ilmeisessä ojennuksessa. Nykyajan myllykirjeitä lähettävät puoluetoimistoista, vaikka siitä ei kerrota. Kokoomus on ollut aktiivisimpia.

Yle ei ole kyennyt erittelemään ensimmäisen vaalikierroksen jälkeen ehdokas Sauli Niinistön esikunnan ja tukiryhmän tekemiä virheitä, näiden ydin kun on sama kuin puoluetoimisto.

Yle myllerryksessä

Kehitys uhkasi viedä Yleltä itsenäisyyden ja todellisen aseman. Kukaan ei enää sietänyt sen vaatimia kuluja ja tehottomuutta. Mutta sitten tuli remmiin sosialidemokratian kaapu: keksittiin, että perimällä melkein pääkohtaisia, tuloihin sidottuja veroja voidaan edetä Ylen kustannusten kattamisessa. mikä ei uhkaa tätä hallituksen kanavaa. Päästiin otolliseen tavoitteeseen.

Kaikkien alojen taitaja ja tietäjä, juridiset taitonsa tyystin jo hukannut ja menettänyt Mikael Jungner yritti järjestellä aivan hulvatonta taloutta. Lopputulos oli selvä, pääjohtaja menetti kaikkien luottamuksen syötyään kuormasta. Hänelle toki arviointivirheet ja muiden leimaamiset ovat tavanomaisia aina ja kaikessa, joten kukaan ei jäänyt suremaan. Kuvaavaa oli, että tällainen ammattilainen siirtyi saman tien kuihtuvan puolueen puoluesihteeriksi. Sekin menee nyt, kun puoluekenttä kävelee ylitse ensi kesään mennessä. Niin etenevät ansioituneet.

Samalla sosialidemokratia ja vihertyneet toimittajat, joille ei ole sijaa maakunnan lehdissä, aluelehdissä, ammattilehdissä, paikallisissa lehdissä eikä muutenkaan, ovat saaneet suojatyöpaikan Ylessä. Se pelastaa kuihtuvan aatteen ja luo uutta paloa riutuvalle hyvinvointivaltiolle. Vasemmistolehdissä ei ole enää juuri mitään työpaikkoja, sillä niin hyvin ne ovat puolustaneet hankittuja etuja.

Nämä samaiset vihertyneet toimittajat eivät saisi luultavasti mistään muualta toimittajantöitä koulutuksetta. No, tietenkin Helsingin Sanomat palkkaisi heitä jonon jatkoksi katkeroitumaan ja odottamaan omaa palstaa ja identiteetin kohotusta, jota ei voi ostaa muutoin.

Hieman typeränä pidettävä hallintoneuvoston puheenjohtaja saa taas selitellä, joka on hänen ainoita vahvoja alojaan. Mutta taas kerran kansa voi todeta, että demarit sahasivat Kataista kunnolla linssiin. Kohta nauravat kylän harakoiden lisäksi kansalaisetkin.

Mutta mikä oikein vaivaa Yleä ja miksi sitä kohtaan tunnetaan niin paljon tyytymättömyyttä? Yle on valinnut valtalehden tien: se manipuloi, se indoktrinoi eli piilovaikuttaa sen kun ehtii, se on ryhtynyt avoimesti toimittajan toiveunen mukaiseen toimintaan eli vastuutta politikoimaan, kun vain ehditään tai se huomataan. Näin toimii osuuskauppaväki, ei kun Mikael Jungnerin perimä.

Yleverolla onnelaan

Yle unohti julkisen perustehtävänsä eli objektiivisen tiedon tuottamisen ja välittämisen. Siihen se ei enää kykene valtavista resursseistaan huolimatta. Sen nykyisen toimintatavan aika alkaa olla ohi, vain ylevero pelastaa sen olemassaolon automatiikkansa kautta. Ja joku kehtaa vielä puolustaa tätä oivallista ratkaisua. Mitä se tarkoittaa?

Yle on pitkään saanut mellastaa rahoillaan niin kuin lystää. Poliitikot valvovat sitä edelleen saadakseen pitää omaa kanavaa tuulessa ja tuiskussa. Yle voi politikoida, kunhan tekee sen tyylipuhtaasti puolueiden hyväksi. Sitä ei uhkaa enää talouspulmat.

Yleveroa ei voida rationaalisesti perustella millään järkevällä syyllä, kun se ei ole vain Ylelle kohdistuva summa. Korvamerkitty vero olisi uutta, mutta nähtäväksi jää sen lopullinen muoto. Samoin jää nähtäväksi, kuka voi vaatia tämän jälkeen enää mitään Yleltä. Niin, paitsi hallintoneuvostossa toimivat kansanedustajat, jos se sattuu heitä kiinnostamaan.

Kansalaiset tulivat jymäytetyksi kunnolla. Mikään vero ei ole ikuinen: luotu vero on yleensä aika kestävä. Verotus hämärtää toiminnan sisällön ja talousperusteet kuten koko hallinnolle on hyvinvointivaltiossa käynyt.

Kansalaiset luulevat sen olevan helppoa, kun pakolla otetaan, mitä tarvitaan. Niin ovat aina toimineet Ruotsi-Suomen kuninkaat sotiakseen. Sotaa vastaa tämän päivän puolueiden politiikka ja touhuilu kaikkineen. Kun erotetaan toiminnan kustannukset sen tuloksista, voidaan menettää kaikki. Sitten räjähtää koko potti kuten kävi Italiassa 1990-luvulla lopullisesti.

Ylen julkisesta palvelusta ovat olleet kiinnostuneet vain jotkut kansanedustajat. Se kiinnostaa puolueita, vain vähän muita. Siksi koko operaatio on aikamoinen sumutus, joka saa uusia muotoja.

Jäämme odottamaan, että jokainen perhe todella maksaa samansuuruisen veron ikään, sukupuoleen ja maksukykyyn katsomatta, onhan kyseessä kaikkien nauttima etuus. Siitä ei voitane vapauttaa edes sosiaalisin perustein. Suuri lapsiperhe maksaa tämän tasa-arvoperiaatteen mukaan mojovan summan vuosittain.

Median valtiomahtiominaisuudesta

Sähköisen ja paperimedian edustajille on iskostunut käsitys median valtiomahdista. Se maksaa kansalaisille ja kansanvallalle paljon. Se vääristää kansalaisten tavanomaisia toimintamahdollisuuksia ja vaikutuskeinoja piilottamalla asioita, salaamalla asioita ja vaikutusyrityksiä, vääristämällä totuutta, korostamalla valittuja totuuksia jne. Keinot ovat lukemattomat.

Jokaisen median välineen arvo on itseisarvo. On poikkeuksellista, että kansalainen hyötyisi jostakin toimesta ja painotuksesta. Media tukeutuu omistajaansa, sen linja ovat päätoimittajan linjauksia, mikä on aina erityinen salattu mysteeri, jota kansalainen ei taida aina huomauta tai osata tulkita.

Jos vastakkain ovat median sananvapaus ja äänestäjän oikeus saada tietoa mutta vääristelemättä, jälkimmäinen on ensisijainen. Median suhde politiikkaan ja puolueisiin on hieman toinen, sillä siinä medialla pitää olla painoarvo ja toimintavapaus, jos se käyttää valtaansa ehdottoman avoimesti ja läpinäkyvästi.

Ylellä korostuu sen sidokset puolueisiin. Media tasapainottelee kansalaisten kannalta hankalasti puolueiden kritiikin ja niiden tukemisen välillä. Kansalaisen ei kannata myydä sieluaan.

Vuosikymmeniin suurin asia on ollut sosiaalisen median esille tulo. Puolueet eivät voi vastustaa suoraa kansalaiskeskustelua ja asioiden seurantaa. Nopeasti kansalaiset kykenevät keräämään tietopohjan, johon lehti puhumattakaan sähköisestä mediasta ei pysty.

Sen avulla sanomalehdistö on tullut suorastaan tarpeettomaksi tai hitaaksi välineeksi; siitä on tullut vanhusten ja laiskojen tietolähteitä hallitsemattomien tiedon lähde. Sen suhteellinen merkitys on romahtanut, mikä näkyy todellisista levikkiluvuista. Sen vuoksi moni on siirtynyt erittelemään lukijoidensa määrää levikin sijaan. Vain osa lehdistä on kyennyt korvaamaan menetyksiään nettiuutisillaan. Nekin ovat usein viiveisiä sellaiselle, joka seuraa alkuperäisiä ja kansainvälisiä lähteitä.

Sosiaalisen median ehdottomasti suurin merkitys on sen mahdollisuudessa tuoda esiin nimettömästi asioita ilman pienen maan pienten ja suurten poliitikkojen koston pelkoa; se on ollut riittävän suuri, ettei tarvitse ennustaa mitään muuta. Juuri kritiikin voima on kasvanut hurjasti tätä kautta. Ennen kaikkea suoralle vaikuttamiselle on löytynyt luonnollinen tie; mikään muu keino ei ole yhtä tehokas.

Myös median tavanomainen käytäntö parannella tietoja ja etenkin vaalien alla gallupeja on heikentynyt, Kevään 2011 edustajavaalien yhteydessä kävi ilmi, että vaalien alla perussuomalaisten kannatuslukuja tasoitettiin erityisellä kertoimella; sen tunnusti tutkimusyrityksen tutkimuspäällikkö. Kerroin oli saatu perussuomalaisten aiemman eduskunnan kokoonpanosta eli viidestä silloisesta edustajasta, ja sitä sovellettiin sujuvasti nyt moninkertaisen kannatuksen saaneeseen perussuomalaisten puolueeseen. Kerroin alensikin teknisillä syillä kannatusta ratkaisevassa tilanteessa niin kuin joku halusi.

Tutkimusasetelmaa voidaan myös aina viime vaiheessa tarpeen mukaan vaihtaa. Havaintoja koskevien prosenttilukujen vertailupohjaa voidaan muuttaa ja esittää erityisiä tulkintoja ikään kuin ne olisivat osa tutkimusta. Media ei ole ollut täysin rehellinen tässä suhteessa. Sosiaalinen media luo keinot tuoda tämä esiin.

MTV3:n ohuttakin ohuempi poliittinen toimitus

Toimittajilla on laaja valikoima suosia tai syrjiä perusteettomasti joitakin ehdokkaita. MTV3 tarjoaa lisäksi oman saippuaoopperansa, kun se järjestää mainoksia yhdeltä ehdokkaalta toisen ehdokkaan haastattelun ympärille. Siinä se oli vakavan asian irvikuva. Hävyttömyydellä ja tyylittömyydellä ei ole rajaa!

Toimittaja voi nostaa avainrooliin hahmonsa ja inttämisensä. Hän voi tehdä ikäviä kysymyksiä ikävälle ehdokkaalle tai suosia sopivilla kysymyksillä haluttua tyyppiä. Suosikkien harteilta karsitetaan kunnolla pois kaikki epäselvyydet ja tulkinnallisuudet. Toimittaja voi huutaa tai kimittää ehdokkaan äänen päälle ja tehdä tämän naurunalaiseksi itsensä lisäksi. Hän voi manipuloida vastausaikoja ja selitellä sitä sun tätä loputtomasti. Kyse on kampanjoinnin vaalishow´sta, ei muusta.

Oman lukunsa on sinänsä näennäisesti viattomien uutisten ja gallupien uutisointi, jossa lehden linja pääsee näkyviin varsinaisesti näkymättä: tarvitaan vain hieman tulkintataitoa.

MTV3:n poliittiset ohjelmat ovat harvinaisen kapea-alaisesti toimitettuja, eikä niiden määrä ole runsas. Toimittajat, pönäkät veljet, ovat hieman pökertyneitä omasta mahtavuudestaan kaiken aikaa. Toimittajat pyrkivät oman napansa ympäriltä ennakoimaan kaiken valmiiksi: välillä menee pajukkoon niin että kolisee.

Kanavan ajankohtaisuutisointi on vaatimaton tuloksiltaan eikä vähiten niukkojen resurssien vuoksi. Sitä leimaa erityisesti tarve tehdä kaikesta spektaakkeleita, luoda kaikkeen glamouria kaiken täyttävällä tavalla. Se jää vieraaksi aika monelle suomalaiselle.

Ylen kanavien profiloituminen

Ylelle riittää kaikkinainen byrokraattinen lähestymistapa. Sen toimittajat ovat kuitenkin eräin poikkeuksin enimmäkseen avoimen piilevästi perinteisen vasemmistolaisesti tai vihertyneesti värittyneitä aivan väsyksiin saakka. Näitä hallitusmyönteisiä reliktejä ei ole juuri muualla yhteiskunnassa, varsinkaan toimittajan posteja. Se varmistaa todellisen kritiikin puuttumisen.

Vain pari ohjelmaa on täyttänyt objektiivisen tiedonvälityksen kritiikkiä. Niiden kokenut toimittajakunta on siirtynyt tai siirtymässä eläkkeelle tuntemattomaan pimeyteen.

Yle tyytyy puolueita tyydyttävään tiedonvälitykseen. Onneksi sentään sen julkisen palvelun eräät toimet ovat hyödyllistä ilman kuvattuja ongelmia. Ylen poliittiset toimittajat ovat suorastaan ajoittain vihkiytyneet juuri puolueiden johdon, puolueiden aseman kaikkinaiseen ylistämiseen niin arvokkaalla esiintymisellä, että puistattaa.

Ylen hallintoneuvosto on täynnä kansanedustajia, joille tilaisuus luo tilanteen. Ei muuta, sillä harva kansanedustaja osaa ja ymmärtää tiedonvälityksen eri puolien syvyyttä. Etenkin kansanedustajan tapa nähdä totuus ja suojata omaa yksityisyyttä suorastaan hehkuu. Kansalaiset ajatelkaa nyt: kansaedustaja sananvapauden ja tiedonvälityksen vapauden vartijana!

Ylen toimitukset haluavat sosiaalista asioiden käsittelyä, ne haluavat tasoittaa ja silottaa kehityksen tietä, luoda hallituksen linjaa ja antaa sille tilaa sekä pelata suurille puolueille niin vaikeaa kuin se ajoittain onkin kansalaisten liikkuvien kannatuslukujen vuoksi. Ylelle on tunnusomaista nykyisin puolueille alistunut nöyryys. Siitä saa maksaa, ellei sitä noudata. Siinä on julkisen sananvapauden ydintä.

TV2 tuottaa ajankohtaisohjelmia, joille on tunnusomaista usein maalaismainen tunnelma ja asian käsittely. Kanavalla on räväkkää vain etukäteismainos ohjelmasta, sellainen ei enää tule esille itse jutussa. Kuva on usein ongelmakeskeinen mutta siloteltu.

Ylen maakuntakanavilla esitetty on suorastaan sisään lämpiävää. Niiden teemat ovat luonnostaan aluelehtien uutisointia muistuttavat. Alueradio on tyypillinen tapa saada ääni kuuluvaksi ilman perustetta. Jokaisella on suosikkitoimittajansa. Nämä ovat usein niin asenteellisia, ettei heille ole sijaa missään muussa paikassa.

TV1:n uutis- ja ajankohtaistoimittajat haluavat usein keskinkertaisen palkan rinnalla vastineeksi arvostusta. He haluavat päästä valtakunnan kerman rinnalle ja parasta on, jos kykenee pääsemään ns. luottotoimittajaksi politiikan pariin. Se on varma tae haastateltavalle, että kysymykset ovat asiallisia, ennustettavia eikä niitä seuraa ahdistava inttäminen tai kiistäminen.

Monen toimittajan maine on ainutkertainen: heitä ei toivo enää kukaan kohtaavansa. Sielukkuus puuttuu, mutta pahinta on olematon sivistyneisyys ja asian tuntemattomuus. Sen korvaa asema rakkikoirana ja vähäinen mammona. Identifikaatio on vahva kaikesta huolimatta.

Helsingin Sanomien riutuminen ja hallitusmyönteisyys

Helsingin Sanomien asema on kovasti heikentynyt aiemmasta. Sen poliittinen rooli on muodostunut vanhastaan pyrkimyksestä pelata hallituksen pussiin. Se lopulta tukee aina hallitusta ja jättää toiseksi kansalaismielipiteen, vaikka palstatilaa järjestääkin hyväksymilleen jutuille. Levikkiluvut ovat laskeneet kymmenillä prosenteilla parhaista luvuista, lähes 450000 levikistä.

Sosiaalinen media on syrjäyttänyt luotettavuudessaan, jos tiedonlähteitä osaa käyttää, valtalehden. Sosiaalinen media korostaa jokaisen itsevastuuta ja itsemääräämisoikeutta. Valtalehden sivujen määrä on vuoden aikana romahtanut.

Myös kauppakeskukset ovat sen havainneet, sillä ne ovat jakaneet omia mainoksiaan lehden jakelun yhteydessä; enää se ei riitä, sillä jakelun ulkopuoliset taloudet ovat räjähdysmäisesti yleistyneet. Sen asema mainosmarkkinoilla horjuu, jos mainostajat ymmärtävät, ettei juuri ketään todella kiinnosta vaate- ja ruoka- tai autokaupan mainokset nykytavalla. Asuntojen välityksessä on jo syntynyt vaihtoehtoinen yhteiskanava muualta.

Helsingin Sanomien asema on sikäli vaikea, ettei sillä ole enää joidenkin pääomistajien ikääntymisen vuoksi selkeää omistajatahtoa, vaikka on oletettavaa, ettei tuottovaatimuksissa tule löysää.

Sen päätoimittaja ja toimitus on ottanut lehden linjan vallan, mitä on kammoksuttava sen tausta ja vaikutus huomioon ottaen. Siitä on kaukana demokratia. Se voi olla oikotie muuhun kuin kansalaisten onneen eräiden ulkomaisten lehtikeisarien kokemuksen pohjalta.

Kansalaisten on tarpeen varoa juuri valtalehden ja hallituksen symbioosia: ne pelaavat aina yhteen. Se koskee myös vaalitilanteita ja niiden kampanjointia. Vain selkeässä tilanteessa lehti päästää otteensa irti perusasetelmasta.

Valtalehden usein tänä päivänä vihertyneet toimittajat tekevät kaikkensa muuttaakseen vastoin valtavirtaa kehitystä. Heidän apunaan on vain asioista piittaamaton tai tietämätön citykansalainen, jonka aika menee kaiken maailman harrastuksiin, ja joka haluaa samaistua juuri moderniuteen, kunnes havaitsee lopulta tämän muodin vievän työn.

Lehden anti on vähäinen kotimaan ulkopuolisissa asioissa. Lähes kaiken voi lukea jo edellisenä päivänä kansainvälisistä uutislähteistä. Lehden ainoaksi vahvuudeksi ovat jääneet pääasiassa kotimaiset kolumnit, jotka on niin siloteltuja, ettei siitä keskustelu pääse ryöppyämään. Se turvaa lehden linjan.

Toisaalta kun valtalehti ottaa pihteihinsä, saa tuta. Lehden arvonsa tuntevat, rutinoituneet mutta muutoin kehityksen kelkasta yleensä pudonneet poliittiset toimittajat haluavat vain kirjoittaa viikoittaisen kolumninsa päästäkseen vaikuttajaksi. Nuoret saavat kirjoittaa sosiaalisen puolen; muutahan lehti ei juuri enää tarjoa. Sen tie on ennen pitkään kuihtumisen tie, mitä harva jää kaipaamaan.

Valtalehden toimittajasta osa tekee aina myyräntyötä puolueille tai poliitikoille. Kuvaavaa on se hymistely, jolla epäonnistunutta presidentti Tarja Halosta kansanvallan riuduttajana monin tavoin on kiitelty: se on läpinäkyvää ja etovaa. Presidentti, joka jakoi kansan, saa kiitosta.

Onneksi on historia ja sosiaalinen media tarjoamassa vaihtoehtoja. On ollut hämmentävää nähdä, miten vanhempikin sukupolvi oppii vielä uusille tavoille ja osaa tiedon monipuolisille lähteille. Sitä ei yksikään media tai eduskunta puolueiden taluttamana voi estää. Se on kansanvallan ja oikeusvaltiollisuuden edistämisen välttämätön edellytys: tämä tie on vasta alussa.

Median kompastuksena on kaikkinainen konservatiivisuus, ei avoimuus, ja näissä suhteissa se häviää taistelun sieluista. Lehden jumalauskoisia on vähemmän. Se saa kyytiä ja pontta, kun mallikansalaiset kertoisivat, mitä he todella seuraavat ja arvottavat. Se räjäyttäisi kansalaisten tajunnan; eikä se ole koulutuksesta kiinni.

Valtalehden pönäkät toimittajat tiedostavat asemansa; heidän pitää päästä kirjoittamaan omia kolumneja. Se nostaa arvostusta juttujen moninaisesta puisevuudesta huolimatta. Juttujen teemat ovat tuttuja usein kansainvälisistä lähteistä. Kotimaan aiheita koskevat kirjoitukset seuraavat lehden linjaa. Moni kokenut toimittaja halajaa kukoksi kansakunnan tunkion ´päälle, taidot tulevat sitten.

Helsingin Sanomien kuva on erinomaisen narsistinen. Se valitsee, se johtaa mielipiteen muodostusta tai tuo esiin, mitä saa tuoda. Se mittaa tarkoin palstamillimetreinä, mikä ei ole niin haluttavaa. Se voi myös sivuuttaa uutisarvoisen asian, jos se on ikävä jollekin tärkeälle tavoitteelle. Linja muuttuu harvakseltaan, jos mitenkään.

Lehden tapa käyttää valtaa näkyy keskustelupalstoja myöden; niille hyväksytään vain halutut keskustelijat tai rääväsuut, kun kohde on oikea. Moni on todennut, ettei ole tarvetta seurata vaikkapa Suomi24-keskustelupalstoja juuri näistä syistä.

Skeptikko